Kolumni: Erilainen hetki pojan kanssa

Kun harmitus uhkaa yliotteella tai muutenkin ahdistaa, suosittelen käymään hautausmaalla.

Itselleni se on takuuvarma paikka, jossa arjen vastoinkäymiset ja muut maalliset murheet hellittävät edes hetkeksi.

Pääasiallinen rauhoittumispaikkani on Jyväskylän seurakunnan ylläpitämä Mäntykankaan hautausmaa, jonne hautasin äitini 17 vuotta sitten.

Riittiini kuuluu kaikensorttinen rauhallisuus koskipa se sitten kävelyä autolta haudalle, puhumista, elehtimistä tai vaikkapa lumen luontia hautapaaden päältä.

Ellen ota haudalta muistoksi kuvaa, jätän kännykän aina autoon, jottei se vahingossakaan soisi, värisisi tai muuten oirehtisi kesken kaiken.

Jos vanha hautausmaa Puistokadulla osuu sopivasti keskusta-asiointini reitille, saatan hyvinkin oikaista sen kautta ja lueskella hautakivistä tekstejä, jotka kertovat tarinoita Jyväskylän historiasta.

Vieraassakin kaupungissa mieluummin kävelen hautausmaan läpi kuin kierrän sen. Ulkomailla hautausmaat avaavat näkökulmaa paikallisuuteen ja tapoihin muistaa omaisia.

Koska en viihdy ruuhkaisilla hautausmailla, pyrin viemään kukan tai kynttilän yleensä päivän tai pari ennen sesonkia, kuten joulunpyhiä tai pyhäinpäivää.

Eilen äitienpäivänä tein poik­keuksen, koska tuli mahdollisuus ottaa kuopus mukaan ”tervehtimään” isoäitiään, jota hän ei koskaan ehtinyt tavata.

Auringon siinä meitä helliessä ja hautausmaan jylhien mäntyjen soidessa hentoja tuulia, koimme erilaisen isä–poika-hetken – tuokion, joka ohikiitäneenäkin voimaannutti ja yhdisti.

Taas jaksaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .