Kolumni: Moottorisaha on oiva vehje, kun läheinen vaatii lisää tilaa

Sitä pitkässä ihmis­suhteessa yllättää, kun toinen vaatii itselleen lisää tilaa. Vaimoni alkoi sellaista pohtia syksyllä, ja helmikuussa se oli kypsän suora vaatimus. Tajusin heti, että tästä en selviä omin voimin.

Naapurin Kakella on minua pidempi ihmissuhde, hämmentävästi näppituntumaa myös vaimoni sielunelämään sekä moottorisaha. Meitä yhdistää myös viehtymys grillin makkaraperunoihin, siis Kakea ja minua.

Kun meille muurattiin olohuoneeseen takkaa, se oli juuri Kake, joka kehotti valitsemaan pyörällisen mallin. Hän tiesi etukäteen, että takan valmistuttua vaimoni kuitenkin haluaisi siirtää sitä jonkin verran.

Niinpä könysin tien poikki naapurin tontille, jossa työ­pukuinen Kake pilkkoi klapeja. Hän tekee niitä uskomattomat määrät vuodessa. Miekkonen aisti, että nyt on naapurissa ihmissuhde­ongelma. Sanoin suoraan, että pihamänty ja vaimo eivät mahdu samalle tontille.

– Kumman ajattelit pitää, vaimon vai puun, kysyi ukko virnistäen.

– Perinteisenä heteromiehenä halaan mieluummin vaimoa kuin mäntyä, vaikka Aino Suhola on taitavasti vedonnutkin puun halaamisen puolesta, vastasin rehellisesti.

Kaken kanssa olemme kahdesti aikaisemmin kaataneet puita. Ensimmäinen oli kookas häirikkökoivu. Se kasvi­maan kupeessa oksillaan varjosti ja juurillaan häijysti häiriköi juureksia. Puu kaatui vähän sinne päin suunnitellusta, ja uusiksi meni sini­tiaisen pesintä sekä kasvimaan riista-aita.

Sen sijaan myrskyn vaaralliseksi runteleman kookkaan männyn siivosimme oikein mallikkaasti tontin kulman tuntumasta. Nyt kaatopaikka oli ahdas ja lähes 20-metrinen puu aavistuksen haastavasti talon suuntaan kallellaan. Puun juurella oli reiteen asti lunta, ja päätimme palata vaimon suruksi askareeseen vasta keväällä.

Ja se osui sitten vappuun. Puu oli kasvattanut pitkät sankat oksat. Sinne oli tällaisen noin kuusikymppisen ukon kohtuu helppo kavuta. Päätin sahata oksat pois, jotta runko mahtuu väljemmin kaatumaan talon ja aidan väliin pihatielle. Tikkailla nousin alun, ja ylös kavutessani tikkisahalla sahailin oksia pois. Galileo Galilei tekisi Pisan kaltevassa tornissa putoamiskokeet uusiksi, jos olisi nähnyt taiteiluni kohti latvaa.

Suojelusenkeliarmeijan valmiustilan nostolla se onnistui noin 16 metriin asti. Sitten hikisen miehen kehon maitohappokynnys tulvi yli. Puun runkokin taipui norjana kuin Nadia Comaneci aktiiviaikanaan.

– Minä olisin kiivennyt ylös ja sahannut oksat alas tullessa. Se olisi turvallisempaa, sanoi puuhommissa kokeneempi Kake.

– Minä en menisi viidakkoretkelläkään ensin kääntöpisteeseen ja sitten raivaisi polkua takaisin päin, parahdin hikimärkänä ja pihkaisena.

Jätin runkoon oksantappeja kiipeämistä ja laskeutumista helpottamaan. Kakella oli pitkä köysi, ja pakotin rääkätyn kehoni vielä kerran puun ylimpään kolmannekseen.

Solmin toisen pään rungon ympärille, ja Kake tuli sahoineen paikalle. Hän lovesi tyven kaatosuuntaan ja aloitti sahaamisen. Minä vedin köydestä ja puu kaatui millilleen haluttuun kohtaan.

Vain läheisestä pihlajasta oli rysäyksen jälkeen sormenpaksuinen oksa poikki, mutta minusta se petti ylipainoisella tilhellä jo syksyllä sen ahmiessa pihlajanmarjoja.

Vappu meni klapeja naputellessa ja havuja polttaessa. Savu ja hiki kirvelivät silmiä.

Vaimo oli harmissaan, kun en ehtinyt sisälle muiden seuraan.

– Kaikkea ei voi saada, irvisti kanto vahingoniloisena.