Kolumni: Olen sitä, mitä syön, ja miten sen olenkaan syönyt

Menossa on elämäni massakausi, toimittaja Pertti Perämäki kirjoittaa.

Lähipiirini vilisee painostaan huolestuneita tai eettisesti ravinnostaan kiinnostuneita ihmisiä. Taloussyistä en ole innostunut etiikasta. Minulle reilu kauppa on halvalla ostettua tai ilmaista ruokaa.

Ruokavalioni ja kehoni ovat muuttuneet. Viisikymppisenä olin vielä hoikka lihaksikas mies. Sen jälkeen vajaassa 10 vuodessa olen kerännyt kehooni seitsemisen kiloa lisää massaa. Menossa on siis elämäni massakausi.

 

Painoni ei ole ollut koskaan minulle ongelma. 60-luvun alkuvuosina se oli kuitenkin ongelma neuvolatädille ja äidilleni. Sen ansiota veljeni kanssa pääsimme päivittäiselle jäätelökuurille eräänä onneksi kuumana kesänä. Pari viikkoa söimme kiltisti lounaan jälkiruuaksi paksut siivut jäätelöä, mutta se loppui veljeni tultua kerrassaan kylläiseksi jäätelön suhteen, ja peräti pitkäksi aikaa.

Painonkohennusyritys vaikuttaa nyt omituiselta. Silloin elettiin aikaa, kun äiti kermalla saosti perunoiden päälle kauhottavan läskisoosin, ja lautasen vieressä oli lasillinen maanviljelijän navetasta haettua pastöroimatonta tinkimaitoa. Jälkiruuaksi saatoin lusikoida pullamössöä, joka vettyi mukavan pehmeäksi runsassokerisessa kermamaitokahvissa, ja absolutisti-isäni piipusta noussut savu sinisti huoneilmaa.

Me kaikki selvisimme hengissä tähän päivään. Se oli myös aikaa, kun koko perhe söi aina yhdessä kotona tehdyn päivällisen.

 

Ruokavaliot, yhteiskunta ja terveyssuositukset ovat muuttuneet. Viherpeukaloisäni lopetti kolmisenkymmentä vuotta jatkuneen piipun pössyttelyn 70-luvun alussa. Vanhempieni ruokavalio on 70-luvun puolivälistä alkaen tulvinut itse kasvatettuja juureksia, vihanneksia, yrttejä, omenoita ja marjoja. Kaupasta ostettu liha on laadukasta, metsämarjat sekä sienet on itse poimittu, ja kalakin maistuu varttuneelle himoliikkuvalle pariskunnalle. Dramaattinen muutos tapahtui heillä maidossa ja levitteissä, kun infarkti yllätti isäni muutama vuosi sitten. Maito kalpeni rasvattomaksi, voi oheni kolesterolia alentavaksi margariiniksi ja dosetti pillereineen juurtui pöydän nurkalle.

 

60- ja 70-luvun ruokapöydissä kasvoin juureksia, vihanneksia, marjoja ja hedelmiä popsivaksi, sokerista kahvia litkiväksi, korvapuusteja ahmivaksi, täysmaitoa janoonkin kittaavaksi ja voita leivälle levittäväksi ihmiseksi. Lapioin surutta tuulensuojaan niin punaisen kuin valkoisen lihan, kananmunat, makkarat sekä kalat. Silti elin hoikkaa miehuutta 50-vuotiaaksi. Sydämestä en surua kantanut.

Jo vuosia ennen isäni infarktia kävin työtehtävässä keskussairaalan teho-osastolla. Korisevan nuoren potilaan ja vilkkuvien monitorien ääressä sydänlääkäri oli vaikuttava konsultti. Vähensin suolaa ruuassani, jätin sokerin pois kahvista, lopetin maidon kittaamisen janojuomana ja vaihdoin sen rasvattomaan. Lisäksi suurta tuskaa tuntien vaihdoin voin sulatejuustoon. Sydämen nimissä altistin aivoni köyhtymiselle, mutta ei tällainen harmaahiiri ilman infarktia taivu kissanraatomargariineihin. Pidän myös kiinni oikeudesta syödä viikonloppuisin makkaraa.

 

Kehooni iski lääkäriä kovempi konsultti: kihti. Terveellisistä herkuistani hävisi kaloja, pähkinät ja herneet, niin ja mielenterveyttä ylläpitänyt olut. Silti pöydälle riittää maukasta purtavaksi ja juotavaksi. Mutta yhteiskuntaa en saanut taipumaan koko perheen yhteisiin päivällisiin. Ruuan valmistamme itse, mutta vuorotyöt sekä lepakkoaikoihin venyneet harrastukset murhasivat tapakasvatuksen ja yhteisten arvojen hetken. Lapsemme kasvavat ruokailun suhteen ihan pellossa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.