Kolumni: Sisällissodan päättymistä on turha juhlia

Tiistaina 15. toukokuuta tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodan loppumisesta. Silloin on turha vetää Suomen lippua salkoon ja poksauttaa kuohujuomapulloa, vaikka omasta sukulinjasta löytyisi kuinka paljon valkoisten puolella taisteluihin osallistuneita.

Jos 2010-luvun Suomessa elävä kokee yhä tarvetta jakaa ihmiset valkoisiin ja punaisiin sadan vuoden takaisten rintamalinjojen välillä valintansa tehneiden esi-isien perusteella, niin melkoisesta tomppelista on kyse.

Olemme muistelleet Keskisuomalaisen verkkosivuilla sisällissodan tapahtumia julkaisemalla päivittäin otteita sadan vuoden takaisista päivän lehdistä. Lehden sivujen tutkiminen muistuttaa, miten karmaisevasta tragediasta sisällissodassa oli kyse.

Tammikuun lopussa alkaneen sodan edetessä Keskisuomalaisen etusivulle alkoi ilmestyä nuorten miesten kuolinilmoituksia, siihen tavallisten kaupallisten ilmoitusten joukkoon. Vieressä mainostettiin entiseen tapaan esimerkiksi asianajotoimistoja, pankkeja, matkustajakoti Emausta, Weilin & Göösin kirjakauppaa ja Jyväskylän Paperi ja Lelukauppaa.

Arkea yritettiin pyörittää entiseen tapaan, vaikka veljesveri virtasi valtakunnassa.

Vahvasti valkoisella puolella seisseen lehden artikkeleissa vastapuolesta maalataan kuva verenhimoisina kapinallispetoina. Myös vallanpitäjien viesteissä kyyti on kylmää. Huhtikuussa 1918 Keskisuomalaisen sivuilla julkaistiin ylipäällikkö Mannerheimin viesti kapinoitsijoille.

”Minä varotan teitä toimeenpanemasta murhia, ryöstöjä tai murhapolttoja ja huomautan teille, että minulla on jo yli 30 000 vankia, joita kohdellaan inhimillisesti ja ettei moni teistäkään pääse pakoon, vaan tulette vangeikseni. Mutta samalla vakuutan, että minä pidän oikeutenani ja velvollisuutenani kuolemalla rangaista teitä ja jo ennen ottamiani vankeja jokaisesta murhasta, ryöstöstä tai murhapoltosta, joka tapahtuu Etelä-Suomessa.”

On varmasti totta, että Suomen taival itsenäisenä valtiona olisi ollut punaisten voiton ansiosta huomattavasti karikkoisempi. Punalippujen liehuessa vastasyntynyt Neuvostoliitto olisi todennäköisesti poiminut juuri itsenäiseksi pyristelleen entisen osavaltionsa takaisin rautakouransa puristukseen.

Ainoa tunne, mitä sisällissodan pitää silti meissä suomalaisissa herättää, on häpeä.

Häpeää siitä, miksi sotaan yleensä jouduttiin. Häpeää siitä, miten surutta aatteellisesti ja yhteiskunnallisesti eri leireihin repeytyneen maan kansalaiset teurastivat heimoveljiään. Molemmilla puolilla syyllistyttiin hurmahenkisiin veritekoihin.

Ja ennen kaikkea häpeää siitä, mitä sodan jälkeen tapahtui. Valkoisten vankileireillä kuoli pelkästään kesällä 1918 eri arvioiden mukaan 11 000–13 500 suomalaista. Yhteensä sodan ja valkoisten kostotoimien takia manan majoille siirtyi liki 37 000 ihmistä. Vertailun vuoksi: talvisodassa kuoli 26 000 suomalaista.

Sisällissota repi nuoren, vasta kehittymässä olleen yhteiskunnan raa’asti rikki. Silti toisiaan lahdanneet suomalaiset saivat vain 21 vuotta myöhemmin rivinsä niin yhtenäisiksi, ettei entinen isäntä päässytkään marraskuussa 1939 marssimaan itärajan yli muina miehinä.

Se jos joku on saavutus, josta meidän on syytä olla ylpeä.

Nykysukupolvien pyhä tehtävä on huolehtia, ettei vuoden 1918 kaltaista yhteiskunnallista kahtiajakautumista pääse enää tapahtumaan.

Viimeistenkin lahtareita tai punakaartilaisia yhä henkisissä tähtäimissään pitävien jääräpäiden on aika nousta juoksuhaudoistaan ja päästää menneisyyden haamuista irti.

Rakastakaa toisianne, suomalaiset.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .