Kolumni: Sivistyneen yhteiskunnan tulee kuulla kaikkien tarinat

Ensi lauantaina Länkipohjassa järjestetään kaksi erillistä tilaisuutta sata vuotta sitten tapahtuneen muistolle. Se on äärimmäisen surullista, kirjoittaa Jämsän aluetoimittaja Pauliina Salminen.

Tapaan Vesa Virtasen Länkipohjan Nesteellä. Huoltoaseman isot ikkunat antavat selälle, jonka yli Virtasen isoisä Antero Hietamäki perääntyi kohti Tamperetta sata vuotta sitten.

Hetkessä on suurta symboliikka – samaan tapaan kuin Hirsikankaantien varren männyssä. Siinä me istumme, saman pöydän äärellä, vaikka isoisämme taistelivat toisiaan vastaan Tampereella keväällä 1918.

Olemme sukupolvea, jolla on vihdoin mahdollisuus hahmottaa tapahtumia ilman politiikan painolastia. Ymmärrämme kumpikin esi-isiemme tarkoitusperien vilpittömyyden ja toisaalta sen, mihin tarkoitusperät johtivat.

Virtasen isoisä taisteli punaisten riveissä, oma isoisoisäni valkoisissa. Hän kirjoitti huhtikuun alussa kotiinsa kuvaten Tampereen taistelun kauhuja. Isoisoisäni oli tuolloin pienen poikavauvan isä ja pääsi palamaan kotiin pian – voittajien puolella.

Virtasen isoisän tie Tampereelta kotiin kulki toisin. Hänet suljettiin Tampereella vankileirille, ja silti hän oli yksi onnekkaista, sillä hän selvisi hengissä.

He olivat sodassa vihollisia, mutta kumpikin suomalaisia. Siis lopulta samalla puolella.

 

Siinä me istuimme, haluten ymmärtää henkilökohtaisella tasolla sitä, mitä vuonna 1918 todella tapahtui.

Me mahdumme saman pöydän ympärille, mutta kaikki Jämsässä eivät vieläkään mahdu.

Ensi lauantaina Länkipohjassa järjestetään kaksi erillistä tilaisuutta sata vuotta sitten tapahtuneen muistolle. Se on äärimmäisen surullista.

Myös muualla Jämsässä järjestetään kevään aikana lukuisia tilaisuuksia vuoden 1918 muistolle – mutta ne eivät tietojeni mukaan kokoa eri osapuolia yhteen.

Jämsässä, jos missä, se olisi tarpeen.

Sisällissodan jälkeen vallalle tuli voittaneen valkoisen osapuolen totuus ja punaiset pakotettiin vaikenemaan. Sitä virhettä Suomessa jatketaan yhä, joskin toisella tavalla.

 

Vuoden 1918 historiaa ei vieläkään eroteta politiikasta. Ehkä siksi, koska se on edelleen tehokas ase omien rivien kokoamiseen, puolin ja toisin. Samalla poljetaan sitä oikeaa totuutta, asioiden kiihkotonta ja päämäärätöntä toteamista.

Pitkään osapuolet vastasivat toisen kertomaan kauhukertomukseen omallaan. Se ei johda mihinkään.

Politiikan painolastista luopuminen vaatii työtä. Virtasen suvussa asioista ei ole puhuttu. Omassani tietoa on paljon, mutta me olimmekin voittajan puolella.

Kummankin sukuperintö näkyy välillisesti siinä, millaisessa arvomaailmassa olemme tahoillamme kasvaneet. Silti ymmärrämme myös sitä toista – koska olemme omien elämänkokemustemme myötä joutuneet oppimaan.

Kokemukset ovat pakottaneet avaamaan silmiä politiikan toiselle laidalle nykyajassa. Ja se on auttanut ymmärtämään asetelmia myös historiassa.

Vuoden 1918 tapahtumat eivät ole nykyihmisten vastuulla, mutta kädenojennuksen pitäisi nyt tulla oikeistoperillisten puolelta.

Ja vasemmistoperillisten pitäisi tarttua siihen. Katkeruuteen on todella ollut syytä, mutta nyt olisi aika päästää irti ja pyrkiä ymmärrykseen.

Sopua puhutaan juhlapuheissa, mutta se ei muutu todellisuudeksi ennen kuin ihmiset ja todellisuudet kohtaavat.

 

Minulla on ollut historia, Virtasella ei. Se on vaiettu miltei kuoliaaksi.

Sivistyneen yhteiskunnan tulisi kuulla kaikkien kansalaistensa tarinat. Tarinat menneisyydessä, mutta myös tässä hetkessä.

 

Kirjoittaja on Jämsän ja Kuhmoisten aluetoimittaja.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .