Kolumni: Suru on kodittomaksi jäänyttä rakkautta

Tämä suru ei tullut yllätyksenä. Perheemme jäsenenä yli 13 vuotta olleen pikku chelttin (tosin rodussaan tämä minilassie varttui T. Rex -kokoluokkaan) kaunis elimistö rapistui pikku hiljaa tuskan tomumajaksi. Oli aika luopua pyyteettömästi meihin kiintyneestä Ladysta. Tilasin tiistaina iltapäivällä eläinlääkäriltä ajan ikiunipiikille seuraavaan aamuun.

Iltasella lähdin Ladyn kanssa vielä kerran metsäpolulle. Tarpeitaan vuorokauden pantannut koira hoiti raadollisen puolen heti metsään saavuttuamme. Sen jälkeen matka jatkui parisataa metriä. Lady asteli jäykin takatassuin ja istahti huokaisten kutistuneella ahterillaan sammaleelle. Lepäsimme ääneti tovin ja palasimme viimeisen kerran kotiin yhdessä molemmat tassutellen. Aamureissulta palatessa kantaisin koiran jo kaivamaani hautaan.

Ihmisen kuolemasta ja kriiseistä on syntynyt paljon kaunista. Esimerkiksi Eric Clapton purki tapaturmassa kuolleeseen pikku poikaansa liittyvää surutyötä Tears in Heaven -lauluun. Hän pohtii, tunnistaisiko lapsi isän, jos he kohtaisivat taivaassa. Samalla hän päätti jaksaa arkea.

Kari Rydman Niin kaunis on maa -laulussa purkaa surua, kun suojatiellä menehtyi hänen pieni oppilaansa, Tea-tyttönen. Kaunis aamusta iltaan -lyriikka maalaa kuvan onnellisesta lyhyestä lapsen elämästä, ja koskettavassa korvamatokertosäkeessä laulavat Tean luokkakaverit.

Beatles-yhtyeen Hey Jude -laululla Paul McCartney lohduttaa John Lennonin lasta pojan vanhempien erotessa. Paul kehottaa lyriikassa Judeksi muuttunutta Juliania muuttamaan surullisen laulun paremmaksi sydämen avoimuudella. Lisäksi hän muistuttaa, että Juden ei kuulu kantaa murheiden maailmaa harteillaan.

Mutta tämä suru on ihan toinen asia. Tämä ei liity ihmiseen, vaikka satuttaa koko perhettä. Minä tiesin etukäteen, että päätös pitää tehdä. Jo jonkin aikaa koiran etu- ja takapää haisivat yhtä tympeälle.

Meiltä ei hajonnut perhe, emmekä menettäneet ihmistä. Minä päätin armomurhasta. Luovuimme rakkaasta eläimestä, joka odotti ja iloitsi aina meidän kotiin saapumisista, varttui suurperheemme tavoille, edisti hyvinvointiamme ja osaltaan rytmitti arkeamme. Tämä koira ansaitsi arvokkaan ja kauniin kuoleman. Sellaisen tarjosi empaattinen ja osaava eläinlääkäri.

Matkalla eläinlääkärille sattui auton cd-soittimesta soimaan 10cc:n mahtipontiset välisoitot sisältävä ironinen Some­where in Hollywood -laulu. Se irvailee elokuvamaailmalle sekä myös koirafilmitähti Lassielle. Laulussa todetaan Beverly Hillsille päätynyt koiran nousu hulluudeksi. Se oli Ladyn ja minun viimeinen yhdessä kuuntelemamme laulu, eikä pikku lassiemme elämä ylhäällä Kapakallion kodissamme ollut hulluutta.

Tämä suru ei tunnu luonnottomalta. Elämä ei jäänyt kesken, vanhempi ei haudannut lastaan tai ihminen läheistä ihmistä. Tämä ei anna minulle perustaa pohtia ihmiselle tehtävän armomurhan oikeutusta, sillä toimin vain vastuullisena lemmikin isäntänä.

Mutta se on koskettavaa surua, vaikka puolitoista tuntia sen jälkeen olin jo haastattelemassa sekä kuvaamassa opiskelevia nuoria Metsä Boardin tehtaalla Äänekoskella. Arkeni jatkuu ja saan voimaa arkisista muistoista.

Sain lukijalta palautetta eräästä kolumnistani. Häntä kiitän tämän otsikosta. Lukija kokosi kirjailijoiden ajatuksia kuoleman liepeiltä. Suruni on tosiaan kodittomaksi jäänyttä rakkautta, ja sille voi löytyä koti. Olisi kovin murheellista, jos suruni voisi lohduttaa pois.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .