Kolumni: Turhapuron Uuno ei ole numero 1 mutta silti tarpeen

Kun tein tämän päivän lehteen juttua komediasta Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti, tapahtui sama juttu kuin aina Uunojen kohdalla. Jutun kohdassa ”Uuno (Vesa-Matti Loiri)” naureskelen itsekseni, koska kaikkihan nyt tietävät Loirin esittävän Turhapuroa. Tarvitseeko sitä lehteen edes kirjoittaa?

Tietenkin tarvitsee. Kaikki suomalaiset eivät ole eläneet yli 40 vuotta elämästään Uuno-elokuvien aikakaudelle. Tästä maasta löytyy runsaasti jopa täysi-ikäisiä ihmisiä, joiden elämän aikana on ilmestynyt vain yksi Uuno. Sitäkään (Uuno Turhapuro – This Is My Life, 2004) he eivät ole luultavasti nähneet.

Sitten on joukko maahanmuuttajia, jolla ei ole minkäänlaista kulttuurillista tarttumapintaa hahmoon nimeltään Uuno Turhapuro. Minun on vaikea kuvitella, että vaikkapa syyrialaistaustainen perhe kokoontuu yhteen katsomaan Uunon toilailuita Suomen presidenttinä.

Jos edellä mainittua tapahtuu, haluaisin olla paikalla. Turhapuro mahtaa olla melkoinen kulttuurishokki, jos ei hahmosta mitään etukäteen tiedä. Voi olla, että saman tien alkaa maastamuuton suunnittelu. Tai sitten Uunoa pidetään sympaattisena höpsönä, jonka ymmärtämiseen tarvitsee olla alkuasukas.

En aio ylentää Turhapuroja itseään paremmiksi elokuviksi nostalgian vuoksi. En vaikka kymmenkunta Uunoa olen elokuvateatterissakin nähnyt ja niille silloin vilpittömästi nauranut. Nauru ei valehtele. Jos naurattaa, niin naurattaa, ja komedia on silloin hoitanut hommansa. Yksinkertaista.

Uunot olivat oman aikansa lapsia. 1970- ja 1980-lukujen Suomi olisi ollut tylsempi ja ikävämpi paikka ilman Turhapuroja. Tuolloin kansakunnan viihdyttämistä ja naurattamista ei arvostettu Elokuvasäätiössä ja ”virallisissa” kulttuuripiireissä.

Joten kiitän teitä Spede, Loiri ja Ere Kokkonen. Olitte paikalla silloin kuin sitä tarvitsimme. Joskus se riittää.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .