Kolumni: Venäjän ihmisoikeusrikkomukset unohtuivat, kun jalkapallo veivasi politiikan paitsioon – ja niin on hyvä

Domagoj Vida on se Kroatian toppari, jolla on sukkela poninhäntä ja Ismo Alangon tuima katse.

”Kunnia Ukrainalle”, Vida huusi Facebook-videolla sen jälkeen, kun Hrvatska oli kukistanut puolivälierissä Venäjän meditatiivisen rangaistuspotkukilpailun jälkeen.

Kaiketi meistä jokaisen kuuluisi olla pikku-vida ja pitää asiat järjestyksessä myös kaikkein lumoavimmilla hetkillä. Itse olen kuitenkin heikko, en pysty siihen.

Jalkapallon lämmössä olen huono politikoimaan.

Ismo Alanko olisi varmasti parempi.

Ennen Venäjän turnausta jalkapallo liitettiin puheissa ja jutuissa politiikkaan.

Niin piti tehdäkin. Isot urheilukisat ovat niin isoja ja mahtavat urheilujärjestöt mielestään niin mahtavia, että ökykabineteissa tarvittaisiin VAR-videotuomarijärjestelmää kipeämmin kuin kentällä konsanaan.

Jalkapallon MM-turnauksilla ja olympialaisilla pelataan rähmäistä peliä, joka ei pysy enää ihmisen kokoisessa mittakaavassa. Venäjä on suuri ja mahtipontinen maa. Silti stadionluomusten vuosikausia kestäneessä ja miljardeja imeneessä rakentamisessa ei ollut mitään mieltä, mielipuolista se oli.

Puhumattakaan Qatarista, jossa järjestetään seuraava MM-turnaus talvella 2022. Siitä on tulossa perusteellisen järjettömyytensä myötä huippu-urheilun historian pahin tahra.

Ja tässä on sentään jo aika paljon nähty.

Mutta tämä mennyt kuukausi.

Sen aikana ja hehkussa politiikka hävisi rumin lukemin. Jalkapallo 6, politiikka 1.

Yksi maali politiikalle on kirjattava Vidan ehkä harkitsemattomasta, mutta varmasti rehellisestä kannanotosta sekä siitä, että Sveitsin kosovolaistaustaiset taiturit Xherdan Shaqiri ja Granit Xhaka tuulettivat osumiaan rakentamalla sormimuodostelmilla kaksipäisen kotkan, mikä on Albanian kansallinen symboli.

Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa antoi Vidalle, Shaqirille ja Xhakalle varoitukset. Ironista. En keksi, millaiset raipat Fifa itse ansaitsisi omista käsimerkeistään, valuutan liikuttelustaan, korruptiostaan, riiustelusta valtiojohtajien kanssa ja inhimillisyyttä vierastavista päätöksistään.

Mutta tämä mennyt kuukausi... Siitä piti puhumani.

Politiikka jäi sivuun, ikään kuin kuukauden krooniseen paitsioon. Venäjällä tuuletti jalkapallo ja pääsi pääosaan – niin kovasti ilakoi, että joinain iltoina urheilun yletön voima raapi itkuhermoja rikki.

Jos koettu MM-turnaus olisi tiivistettävä yhteen sanaan, valitsen tämän.

Elämys.

Se toimi kuin Tolstoin paras kirja, Kieslowskin paras elokuva, Beethovenin paras sinfonia, Springsteenin paras lavakeikka, Radioheadin paras levy ja ties mikä paras. Erona se, että jalkapalloparasta riitti yli neljä viikkoa.

Turnaus oli anniltaan niin runsas ja tuntein pakattu, että se kokosi ihmiset ympäri maailman saman säkenöivän voiman leiritulille.

Kokemus oli yhteinen. Ylilyönneistään huolimatta se teki pikemminkin hyvää kuin pahaa.

Sitten joskus, kun toipuminen on edistynyt, pistetään jälleen työhaalarit päälle ja yritetään saada kriittiset kynät teräviksi.

Politiikkaa ei todellakaan saa erottaa urheilusta.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että ajan ajaessa kohti vielä hullumpia ratkaisuja ja vielä hullumpia kisoja, saatetaan jossain kohdassa päätyä siihen, että jonkin turnauksen jälkeen lopputulos kääntyy toisinpäin.

Politiikka voittaa ja urheilu häviää.

Olen päättänyt, että siinä vaiheessa keskityn kuuntelemaan Hassisen Koneen parhaita siivuja.

Ja muistelen Domagoj Vidan aikoja.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .