Kolumni: Voiko kitaralla parantaa maailmaa?

Suomi on leikannut nykyhallituksen päätöksin kehitysapuaan. Sovellamme hullun Trumpin sääntöä: suomalaiset ensin, kirjoittaa kolumnissaan Pertti Perämäki.

Eppu Normaalin Afrik­ka, sarvikuonojen maa -laulussa esiintyy hieman pidempänä otsikon kysymys. Musiikki on väline. 80-luvulla miljonäärimuusikot levyttivät nälänhätää kärsineen Etiopian hyväksi joululaulun.

Jättimenestystä seurasi valtava Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertti. Spektaakkelin mieleenpainuvin esitys oli Queen-yhtyeen puolen tunnin show, jota useat pitävät parhaana koskaan koettuna stadionrocksettinä. Se palautti yhtyeen jättisuosioon, ja tapahtuma nosti Afrikan köyhyyden keskusteluun. Ajatus oli viedä apu sinne, missä olivat kärsijät, ja silloin se myös toimi.

Suomi on leikannut nykyhallituksen päätöksin kehitysapuaan. Näin emme auta siellä, missä on hätä. Lisäksi osana muuta EU:ta Suomi myös pyrkii sulkemaan turvapaikanhakijoilta ja elintasopakolaisilta rajansa. Sovellamme hullun Trumpin sääntöä: suomalaiset ensin!

Jututin varhaiskasvatuskouluttaja Tiina Haapsaloa eskari-ikäisten kiusaamisesta. Haapsalon mukaan kiusaamisen piirre on ulkopuolelle sulkeminen. Päiväkodissa ja koulussa se on ryhmän ulkopuolelle sulkemista, ja hän näki sen myös maailmanlaajuisesti entisenä muurina Berliinissä, muurina Meksikon ja USA:n välissä, muurina Länsirannalla ja suljettuina rajoina Euroopassa.

Suomalaisilla on heikko itsetunto. Kun kansakuntamme parhaat MM-jääkiekon kotikisoissa johtavat toisessa erässä Ruotsia neljällä maalilla, ja lopuksi häviävät yhdellä, niin ymmärtäähän sen. Kiusaamisen taustalla ovat puutteet tunnetaidoissa ja heikko itsetunto. Historia todistaa, että tuo pari kansakunnalla voi johtaa järkyttäviin tekoihin.

Istuin Petäjäveden kirkon sakastissa ja jututin blues-keikalle valmistautuvaa Marjo Leinosta. Solisti Bublicans-yhtyeineen saattelisi kirkkoherra Seppo Ojalan eläkkeelle rouhealla rythm and blues -konsertilla. Kainuun tyttö heräsi musiikkiin 80-luvulla rockabillyn tahdissa, mutta kun neito kuuli Janis Joplinin bluesvedon Mercedes Benzistä, ei hänellä ollut paluuta leivän pöytään tuovasta kolmen soinnun blueskaavasta.

Petäjäveden keikalla taustalla soitti kitaraa virtuoosimainen Oskari Martimo, koskettimia Risto Kumpulainen ja rumpuja Sami Vettenranta. Klassikoiden ohessa ryhmä ränttäsi menemään Sielun Veljistä tutun kitaristi Jukka Orman uusinta tuotantoa. Totisesti näin, että luterilaisen kirkon penkeistä peffat nousivat, ja kansa tanssi pastorin seurana. Musiikin voima rikkoi käyttäytymiskoodin rikkomatta maailmaa.

Kaustisilla varttunut muusikko Mauno Järvelä on kehittänyt Näppäripedagogiikan. Kyseessä on musiikkikasvatusfilosofia, joka toimii samalla periaatteella kuin Palloliiton Kaikki pelaa -ohjelma. Palloilun huippuvalmentajat suhtautuvat ohjelmaan osin naureskellen, mutta Järvelä on saanut muusikot liikkeelle.

Hannikaissalissa 80 ihmistä musisoi pelimannihenkisesti. Nuorin oli kaksivuotias ja vanhin seitsenkymppinen. Vähäisimmän kokemuksen omaava muusikko oli aloittanut edellisenä päivänä, kokeneimmat olivat alan ammattilaisia. Soittajissa oli myös kymmenen kehitysvammaista.

Järvelästä ajatus, että vain huiput tekevät ja muut katsovat, on ihan hanurista. Hän päästää kaikki halukkaat yhdessä esiintymään. Hanniskaissalin konsertissa joltain irtosi sointu, toiselta mutkikkaat väliosat. Kokonaisuus kuulosti todella hyvältä, oli hauska, ja normaalit rajat ylittävä musiikki siivitti suvaitsevaisuuskasvatusta. Tällä pedagogiikalla on hyvät vientinäkymät saksankieliseen Eurooppaan.

Soikoon Juha Torvisen, Pantse Syrjän, Jukka Orman, Oskari Martimon ja Brian Mayn kitarat. Ne voivat parantaa maailmaa, vaikka soittajien kansat sortuvat köyhien kiusaamiseen.