"Perverssi pappa kopeloi, äkäinen omainen etsii virheitä ja haukkuu" – hoitaja valottaa vanhustyön karua arkea

Vanhustyötä tekevien hoitajien työturvallisuus on koetuksella, kun työntekijöitä on liian vähän.

Mitä jos sinua hakataan, potkitaan, huoritellaan ja syljetään päin naamaa töissäsi lähes päivittäin? Muistisairaiden parissa työskentelevien hoitajien työ on joskus sellaista.

Oheisessa jutussa tehostettua ympärivuorokautista hoivaa antavassa yksikössä työskentelevä hoitaja kertoo työnsä karusta arjesta, mitään kaunistelematta. Oman kehon koskemattomuus ei ole hänen työssäään suojattu – hoitajan työhön asti #Metoo-liikkeen kynnet eivät ole yltäneet.

Puheenvuoro ei ole vanhuksia eikä heidän omaisiaan vastaan, se on yhden ihmisen hätähuuto. Hän haluaa voida tehdä työnsä paremmin ja turvallisemmin.

Esperi-kohun keskellä vähemmälle huomiolle on jäänyt hoitajien työturvallisuus. Myös vanhusten hoitajat ansaitsevat parempaa työturvaa, oikeutta kehonsa koskemattomuuteen työssä. Vanhusten hyvälle hoivalle ja hoitajien paremmalle työturvallisuudelle on sama lääke: lisää hoitajia.

– Meinasi aamukahvi mennä väärään kurkkuun, kun luin lehdestä, kuinka väsyneitä palomiehet ovat uusiin työvuoroihinsa. Katsoin vuoroja ja nehän olisivat meille sairaanhoitajille luksusta! Onhan heilläkin aamua ja iltaa ja pitkää vuoroa, mutta ei meillä koskaan ole viittä vapaapäivää peräkkäin, useinkaan edes kahta.

– Aamu, ilta, aamu, ilta, aamu, yksi vapaa… Ehkä parin viikon päästä kaksi vapaata, mutta harvoin viikonloppuna. Vuoronvaihtoja pitää tehdä lennossa, ja uhrautua yövuoroon aamuvuoron perään, joskus suoraan iltavuorosta. Lepoaika tuskin täyttää lain kirjainta. Vapaapäivinä nukutaan pitkään, että jaksaa uutta rumbaa. Palautuminen on todella vaikeaa.

 

Palomiesten työ on tärkeää, vastuullista ja voimia kysyvää. He ovat arvostuksensa ansainneet. Mutta kuka arvostaisi meitä hoitoalan ihmisiä? Meillä työvuorot ovat jatkuvaa juoksemista työtehtävien ja potilaiden kutsujen perässä.

Omaiset vain haukkuvat, vaikka teemme työmme mahdollisimman tunnollisesti, ohjeita noudattaen, ison työkuorman alla vähällä väellä. Hyvin usein vajaalla, jos sijaisia ei saada. Eivät usko, että oma, muistisairas aviomies kopeloi, lyö ja sylkee naamalle. Ja jos joskus rauhoittuu sopivalla lääkeannostuksella, niin painostetaan lääkäriä vähentämään lääkitystä, ettei ”se olisi niin väsynyt”. Lääkäri taipuu ja sama kopelointi alkaa uudestaan.

 

Ymmärrän hyvin, etteivät sairaat vanhukset ole hankalia tahallaan, he ovat joskus sairaita tai yksinäisyydessään ahdistuneita. Mutta sitä ei sitä uskoisi, miten hävyttömiä he voivat olla suustaan. Eivät tietenkään kaikki, mutta yllättävän useat.

– Joskus kun osastolle tulee perverssi pappa, pelkokerroin kohoaa. Pyytää antamaan pil**a ja käy kiinni persuuksiin heti kun on tilaisuus, kopeloi ja työntää kätensä jalkoväliin. Kerrankin olin korjaamassa vanhuksen asentoa, niin eikös tekohampaat naksahtaneet korvan vieressä, kun yritti purra.

Yövuorot ovat joskus leppoisia, mutta usein kauhujen öitä. Levottomat ovat yleensä yöllä virkeimmillään. Yksin vuorossa eikä koskaan ei tiedä, väijyykö joku pappa jonkun oviaukon takana ja hyppääkö kimppuun. Näin kävi kollegalle. Ehtiikö toisen osaston yökkö apuun, jos minua kuristetaan? Ne ovat yllättävän vahvoja juntturoita.

– Varovasti pitää kurkistaa huoneen ovelta, onko mitään yllättävää luvassa. Kerran menin kahden papan tappelun väliin, ja toinen uhkasi antaa minulle turpaan. Oli jo lyömässä, mutta jätti lyömättä, sillä kertaa. Joskus joku huumehörhö voi harhailla käytävillä. Mitä jos sellainen tulee puukko kädessä vastaan?

Ylilääkäri: Jyväskylästä puuttuu hankalia käytösjaksoja tasaava vanhuspsykiatrinen osasto 

Ahdistelu, väkivalta, irstas huutelu, kopelointi ja mustelmat ovat arkipäivää. Ei tämä mitään ruusuista sisar hento valkoinen -hommaa ole, vaan lähes päivittäin kunnon tappelua ja vääntöä.

– Isommista läheltä piti -tilanteista, pahimmista lyömisistä ja muista poikkeuksellisista hoitotapauksista tehdään HaiPro-ilmoitus järjestelmään. Peruskopeloinneista ei viitsi eikä ehdi. Ilmoitukset käsitellään esimiehen kanssa yhteisissä kokouksissa – rutiinilla. Työsuojeluvaltuutettu lukee silloin tällöin tilastoja. Mikään ei koskaan johda mihinkään.

– Pitää vain kestää, vaikka jonkun pitäisi tehdä jotain. Asioihin turtuu, tottuu, eikä enää piittaa. Työt on vain tehtävä, ja teemme ne tunnollisesti kaikessa kiireessä. Meillä ei kukaan jää yöksi paskaisiin vaippoihin.

Mummot ovat fyysisesti säyseämpiä, mutta monet ovat ovelia juoksuttajia. Hakevat huomiota pikkuasioilla, mutta meillä ei yleensä olisi aikaa jäädä juttelemaan. Milloin on peitto väärin, milloin mehu on liian laimeaa tai väkevää. Ja kello soi vähän väliä.

 

 

 

Sitten ovat ne omaiset. Ettei jää väärää käsitystä, niin suurin osa omaisista on mukavaa ja kiitollista sakkia. Heillä on totta kai oikeus puuttua epäkohtiin – pitääkin puuttua – mutta yllättävän monet ovat vaativia nalkuttajia, joiden mielestä koskaan emme tee mitään oikein. Hakemalla haetaan virheitä ja tehdään iso numero, jos joskus aamulla kiireessä on vaikkapa roskat viemättä.

– Vierailuaika käytetään neuvomiseen ja huomautteluun. Määräilevät, mutta eivät itse tee mitään. Hoivaisivat, käyttäisivät ulkona, vessassa, olisivat läsnä.

 

Tiedän, että joissain yksiköissä asiat ovat paremmin. Mutta millaista meno on kotihoidossa tai päihdepuolella? En uskalla kuvitellakaan. On meilläkin joskus rauhallisia aikoja, mutta aina tulee uusia rääväsuita ja puristelijoita.

– Toivoisin, että esimiehet pitäisivät meidän puoltamme ja ottaisivat vastuuta konfliktitilanteissa omaisten kanssa. Tarvitsemme vahtimestareita turvaksi ja lisää hoitajia. Toinen vaihtoehto on epäinhimillinen: lepositeitä ja turruttavaa lääkitystä. Sitä ei kukaan halua.

– Tehostetun ympärivuorokautisen palveluasumisen yksikkö on vain korulause: ei siellä mummot kudo sukkia ja papat pelaa pasianssia kodinomaisissa oloissa – ne ovat muistisairaiden ja liikuntakyvyttömien vanhusten vuodeosastoja. Monet potilaamme kuuluisivat aivan toisenlaisen hoivan piiriin kuin mitä me pystymme kiireen keskellä antamaan. Näin kunnat säästävät.

On tuskallista katsoa potilaiden kitumista, kun kuolema lähestyy. Joudumme antamaan saattohoitoa kiireellisen perustyön ohessa. Ei ole arvokas loppu elämälle, kun kellään ei ole aikaa jutella eikä pitää kädestä kiinni. On karu kohtalo lähestyä kuolemaa yksin omassa huoneessaan. Kunpa voisimme tehdä toisin!

Esimiesten välinpitämättömyyteen on jo tottunut. Työvuorolista on aina raskas eikä työturvallisuusongelmiin puututa. Ei kuunnella eikä anneta henkistä tukea. Tuntuu kuin olisimme nyrkkeilysäkkejä, joita kaikki saavat hakata eikä kukaan välitä – sanotaan, että itsepähän olette ammattinne valinneet.

– Ilman mahtavaa työporukkaa tätä työtä en jaksaisi. Pidetään yhtä ja puidaan vaikeita asioita yhdessä. Hyvä henki ja tsemppaus auttavat jaksamaan."

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .