Poliisisurmien omaisille tuomat haavat eivät koskaan umpeudu

Surmanluodit veivät puolison Riitta Turpeiselta ja isän Juha Turpeiselta. Perhe sai taloudellista apua, mutta henkisten traumojen kanssa he jäivät yksin.

11-vuotias Juha Turpeinen oli hiihtolomallaan laskemassa mäkeä kaverinsa kanssa perjantaina 7. maaliskuuta 1969, kun nälkä yllätti nuorukaiset. He lähtivät Juhan kotiin syömään, mutta kotona odotti kauhein uutinen, mitä lapsi voi kokea.

– Äiti tuli luokseni ja sanoi minulle, että sinulla ei ole enää isää. Sen jälkeen muistan noista päivistä vain joitain pätkiä, järkytys oli kova.

"Kuule Riitta, meidän miehet on kaikki tapettu"

Hetkeä aikaisemmin neljän lapsen äiti Riitta Turpeinen oli vastannut puhelimeen. Perheen isä, nuorempi konstaapeli Pentti Turpeinen oli vapaapäivänään lähtenyt käymään käräjillä. Soittaja oli konstaapeli Viinikaisen rouva.

– Hän sanoi, että kuule Riitta, meidän miehet on kaikki tapettu. Siinä samassa minä lyyhistyin lattialle tuskasta, hän kertoo.

Pian paikalle alkoi virrata ihmisiä. Sukulaisia, naapureita, ihmisiä, tuttavia. Tuli nimismies, maaherra, surmattujen poliisien muut lesket. Pääsipä tupaan yksi lehtimieskin.

– Tuli surunvalitteluita, mutta pian siinä alettiin jo järjestellä hautajaisia ja muita juttuja. Se oli silloin sellaista suoraa toimintaa, Riitta Turpeinen muistelee.

– Ihan kaoottiset päivät. En tiedä, miten me selvisimme siitä.

 

"Se oli kauheaa terapiaa"

Mitään kriisiryhmiä ei ennen ollut. Sen verran äidin ja pojan psyykeä "hoidettiin", että kumpikin käytettiin murhapaikalla – Juha setänsä kanssa samana iltana ja Riitta seuraavana päivänä papin ja muiden leskien kanssa.

Sitä kokemusta he eivät ikinä unohda.

– Herrajumala siellä oli hanget täynnä verikasoja! Juhan ikäinen poika koetti lapioida uutta lunta verijälkien päälle. Näkyi ne jäljet, kun Poikkimäki ja Saastamoinen olivat vetäneet itseään verissään siellä hangessa, Riitta Turpeinen kertoo.

– Menimme tupaan ja siellä istuivat Taunon isä ja äiti. Ne olivat varmaan kauhuissaan eivätkä uskaltaneet puhua mitään. Pappi puhui meille jotain, ja Liisa tuli sisään lypsyltä. Se oli laittanut Taunolta saamansa sormukset hirvensarveen ja sanoi meille, että niitä hän ei enää ikinä sormiinsa pistä.

– Se oli kauheaa terapiaa, ja näky ahdistaa vieläkin, Riitta sanoo.

"Olen kiitollinen, että sain nähdä isän"

Murhapäivän iltana Turpeiset kävivät ruumishuoneella katsomassa vainajia. Ruumiit oli peitelty lakanoilla, mutta Juha halusi katsoa isäänsä vielä viimeisen kerran.

–Siististi isä oli laitettu. Silmät olivat kiinni, ihan kuin hän olisi nukkunut. Keskellä otsaa oli musta reikä.

Pojalle isän näkeminen oli tärkeä juttu.

– Olen kiitollinen, että sain nähdä isän. Isä opetti minua kalastamaan ja metsästämään, soudin hänen kanssa verkkoja ja teimme paljon asioita yhdessä. Hän antoi elämänohjeita ja oli hyvä opettaja. Mutta silloin se oli kaikki loppu.

– Tajusin kyllä, että isä oli kuollut, mutta myöhemmin jotenkin en sitä uskonut. Rupesin ajattelemaan, että isä on vain tuolla jossain, tämä on vain joku peitetarina, Juha muistelee.

Perhe sai rauhoittavia piikkejä kankkuun ja unilääkkeitä nukkumiseen. Pentin sisko Emmi Turpeinen oli apuna kolmen kuukauden ajan.

– Emmi oli perheemme paras terapeutti. Yhteiskunnalta saimme taloudellista tukea riittävästi, ja siitä olemme kiitollisia, mutta henkisten traumojen kanssa jäimme yksin ja omillemme, kuvailevat Juha ja Riitta Turpeinen.

"Isä pelkäsi jo ennen surmanluoteja"

Juha Turpeisen mukaan perheen kärsimys ei alkanut murhapäivästä, vaan onnellisen perheen ylle alkoi kertyä synkän sävyisiä pilviä jo vuotta aiemmin.

– Viimeinen vuosi ei ollut kuin ennen. Uuden nimismiehen tultua linja pontikankeittoa kohtaan oli kiristynyt. Ehkä määräys oli tullut ylempää, sillä keittelyn nähtiin häiritsevän töitä savotoilla. Ei isää edellisenä kesänä juuri kotona näkynyt, sillä hän joutui kyttäämään niitä pontikkatehtaita metsissä. Kahinoita oli muidenkin kuin Taunon kanssa.

Ilmapiiri perheessä oli muuttunut ahdistavammaksi, ei se ollut enää Juha Turpeisen mukaan onnellista aikaa.

– Isä jotenkin aavisti kuolevansa. Silloin syksyllä kun tehtiin polttopuut talveksi, hän sanoi, että kyllä te näillä pärjäätte ilman minuakin. Käymäni terapian jälkeen olen tajunnut, että ahdistuksemme alkoi jo kyteä noista ajoista.

– Aina isä huokaisi syvästi, kun piti lähteä yleisiin häihin, joita tuolloin oli paljon. Kylillä oli paljon sodan käyneitä miehiä, jotka tekivät paljon töitä ja huvit saattoivat olla raskaat. Poliisit toimivat järjestyksenvalvojina, ja häistä aina kannettiin yksi läpipistettynä ruumislaudalla pois. Yhteydenotot olivat joskus rajuja ja poliisin piti käyttää koviakin otteita, että sai tilanteet rauhoittumaan.

– Kyllä työ isää pelotti, mutta hän ulospäin hän ei sitä näyttänyt. Minulle hän opetti, että jokainen pelkää, mutta pelkoaan ei saa näyttää muille, Juha Turpeinen muistelee.

"Ahdistus purkautui joskus vihanpurkauksina"

Surmien jälkeen elämä perheessä ei palannut entisille uomilleen. Yhdessä jollain tavalla pärjättiin ja sinniteltiin. Itse kullekin on jäänyt traumoja, jotka ovat purkautuneet elämässä eri tavoin.

Riitta-äiti ei jaksanut pitää tiukkoja rajoja murrosikään kasvaneiden lastensa kanssa.

– Tuossa kiikkutuolissa Juha istui 14-vuotiaana ja poltti tupakkaa. Sanoi rehvakkaasti, että minä olen nyt talon isäntä ja minä poltan missä lystään.

Juha Turpeisen elämässä oli alkanut villi ja kuriton ajanjakso. Isän kuolema oli asia, joka sysättiin syrjään niin perheessä kuin kaveripiirissä.

– Kyllähän me äidin kanssa keskustelimme rahan käytöstä ja muista asioista, mutta minä suuntauduin kodin ulkopuolelle. Olin vilkas ja sosiaalinen luonne. Jälkeenpäin olen miettinyt, että minussa oli jotain samaa sodan käyneissä miehissä. Kalja maistui, olin kova tekemään töitä ja pärjäsin hyvin ihmisten kanssa, mutta käsittelemätön ahdistus purkautui joskus vihanpurkauksina ilman syytä, Juha pohtii.

 

"Päätin mennä elämässä eteenpäin"

Poika jakoi postia saadakseen omaa rahaa, kaljaan ja moottoripyörään. Juha kuitenkin ryhdistäytyi, ja kaiken takana oli tietenkin nainen.

– Tapasin Tuijan ja hän kysyi tarjotessani viskipaukkua ensitreffeillä, onko pakko joka tilanteessa nauttia alkoholia. Siihen jäi minulta liikakäyttö ja kaatokännit. Opiskelu alkoi maistua ja pääsin ylioppilaaksi ihan hyvillä papereilla.

– Sen jälkeen tuntui, että elämässä alkoi kaikki onnistua. Päätin mennä elämässä eteenpäin. Minua ovat auttaneet positiivinen elämänasenne ja se, että yhteisö täällä on ollut auttavainen ja suhtautunut minuun myönteisesti.

Ymmärtäväinen vaimo ja urheiluharrastus olivat myös tärkeitä asioita, jotka pitivät psyyken kunnossa. Työuransa 20 ensimmäistä vuotta hän toimi metsäalalla, jälkimmäiset 20 vakuutusalalla.

– Koen, että minulla on ollut hyvä elämä. Sain ammatin, työpaikan, hyvän vaimon ja perheen. Nyt minulla on jo kaksi lastenlasta. En tunne katkeruutta tapahtuneesta, se olisi myrkkyä elämään. Mutta aina se suru silloin tällöin pukkaa rintaan, ei siitä ikinä pääse irti.

"Kaikkien on parempi olla, jos konflikteja on mahdollisimman vähän"

Olisiko surmat voitu välttää, on Juha Turpeinen usein miettinyt. Entä jos Pihtiputaalla ei olisi aloitettu pontikkasotaa, vaan hoidettu asioita konflikteja välttämällä, kuten ennen?

– Kyllähän paikalle piti poliisit lähettää, kun siellä ammuskeltiin. Mutta ei poliiseilla tuolloin ollut kummoista taktista koulutusta. Olisiko ollut viisaampaa odotella navetannurkilla, miten tilanne kehittyy? Tämä kaikki on jossittelua ja nykyisin poliisi toimii tällaisissa tilanteissa toisin.

– Ajattelen, että poliisien kenttätyössä on tärkeintä välttää konflikteja viimeiseen asti. Jos pannaan virkainto päälle, niin hommista tulee vaikeaa. Kaikkien on parempi olla, jos konflikteja on mahdollisimman vähän. Silloin hommat soljuvat sillä lailla mukavasti, Juha Turpeinen miettii.

Hän on lukenut paljon juttuja lehdistä ja netistä, kuinka monet poliisit pelkäävät joka työvuorossa joutuvansa väkivallan kohteeksi. Poliisin ammatti oli vaarallinen ennen, mutta sitä se on yhä.

– Se ahdistaa poliiseja ja ahdistus siirtyy puolisoon ja lapsiin. Ei se semmoista saisi olla, ei missään muussa ammatissa tarvitse joka päivä pelätä kuolemaa, hän sanoo.

Hän toivoo asennemuutosta yhteiskuntaan.

– Tuntuu kuin joillekin ihmisille on suuri sankariteko, kun pääsee tekemään väkivaltaa poliisia kohtaan. Mistä tämä oikein kumpuaa? Poliisin työ kun on turvata rauhaa ja järjestystä yhteiskunnassa.

Kunnan kätilö toi pienen vauvan

Riitta Turpeisen elämässä on riittänyt erilaisia käänteitä, hyviä ja huonoja. Ehkä erikoisin oli se, että runsas vuosi tapahtumasta kunnan kätilö toi Riitan hoiviin pienen vauvan, jonka äiti oli jättänyt kunnan hoiviin.

– Se vain tuotiin meille, kun ajateltiin, että minä osaan hoitaa sen. Aika oli silloin semmoista. Hoidimme Natashaa kolmisen vuotta. Hän oli meille perheenjäsen, vauva, jota kaikki hoitivat, vaihtoivat vaippoja ja jonka kanssa leikittiin. Hän oli meille kaikille suuri ilo ja auttoi meitä eteenpäin. Hän pääsi myöhemmin äitinsä luo. Luopuminen oli haikeaa, sillä hän oli minulle kuin oma lapsi ja lapsille kuin pikkusisko, Riitta Turpeinen muistelee.

Viimeiset 20 vuotta Riitta Turpeinen on elänyt seesteisessä parisuhteessa Laurinsa kanssa. Hänkin on selvinnyt sosiaalisen luonteen ja ahkeran työnteon avulla.

– Sain leskeneläkettä, mutta sen lisäksi tein töitä kaupassa, huoltamolla ja lopuksi perhepäivähoitajana. Leivoin leipiä suoramyyntiin ja yksi kohokohdista on ollut, että sain leipoa ison ruisleivän keihäänheittäjä Tero Pitkämäen kultajuhliin. Häneltä tuli jälkeenpäin isot kiitokset.

Riitta Turpeiseen sydän alkoi oireilla 50 vuoden iässä.

– Minulla todettiin kramppaava sydän. Sellainen voi tulla henkilöille, jotka ovat kokeneet suuren järkytyksen. Jäin sen takia eläkkeelle, hän kertoo.

"Saisi tämä muistelu jo loppua tähän"

Surmatyöstä on kulunut 50 vuotta. Riitta ja Juha Turpeinen ovat kiitollisia yhteisön tuesta ja mukanaolosta. Vuosien kuluessa tapahtuma on jäänyt taustalle, mutta sen aiheuttamat syvät haavat eivät koskaan arpeudu.

– Muistotapahtumat vetävät haavat uudestaan ja uudestaan auki. Saisi tämä muistelu jo loppua tähän, toivoo Juha Turpeinen.

Hänelle itsellään puhkesi posttraumaattinen stressireaktio kymmenen vuotta sitten pidettyjen muistoseurojen jälkeen.

– Hartiani olivat täysin jumissa enkä nukkunut puoleen vuoteen. Olin ihan lopussa. Silloin sain ensimmäisen kerran terapiaa. Se auttoi ja olen päässyt yhdeksän ja puoli vuotta hyvin eteenpäin. Saa nähdä, miten sunnuntaisen juhlan jälkeen käy.

Juha Turpeiselta terapia poisti myös pitkään vaivanneet kiusallisen vaivan.

– Siihen asti desinfiointiaineen haju oli saanut minut aina pyörtymään. Koulussa, armeijassa ja lasten neuvolassa. Terapiassa osasin sen yhdistää siihen hajuun, jonka haistoin, kun olin katsomassa isäni ruumista. Sain käsiteltyä asian mielessäni enkä enää ole sen takia pyörtynyt.

Riitta Turpeinen ei ole saanut minkäänlaista ammattiapua psyykkiseen traumaansa.

– Kun minulta puoli vuotta sitten leikattiin lonkka ja sain uuden nivelen, niin lähettivät minulle kotikäynneille fysioterapeutin. Hän oli ihana ihminen ja me jumpattiin ja juteltiin asioista. Silloin sain apua tunteitteni käsittelyyn ensimmäisen kerran.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .