"Se oli raakaa touhua, kun he anelivat armoa" – Valtioneuvoston kanslian SS-raportti toi uusia todisteita suomalaisten osallistumisesta siviilien teloituksiin

Hollantilainen Hendrikus Valks oli heinäkuun alussa 1941 keskellä historiallista myllerrystä.

Natsi-Saksa oli juuri aloittanut suurhyökkäyksensä Neuvostoliittoon, ja Valksin joukko-osasto – monista eri kansallisuuksista koottu Wiking-divisioona – tunkeutui kovalla vauhdilla kohti nykyisen Ukrainan sydänmaita.

Wiking-divisioonan Westland-rykmentti, johon Valks kuului, saapui 7. heinäkuuta Podhoroceen, noin 10 000 asukkaan pikkukaupunkiin Lvivin itäpuolella, jossa oli tarkoitus pitää muutaman päivän tauko.

Podhorocea hallinnoivat tuolloin jo ukrainalaismiliisit, jotka olivat aloittaneet kaupungin juutalaisenemmistön epäinhimillisen vainoamisen. Jopa lapset pistettiin ketjuihin ja vietiin mitä raskaimpiin pakkotöihin, joissa moni menetti henkensä.

Valksin rykmentillä oli kuitenkin aivan erityinen syy pysähtyä Podhorocessa. Se janosi kostoa. Pataljoonan komentaja Alfred Miklos oli saanut edellispäivänä surmansa taistelutilanteessa Husjatinissa, ja tapahtunut oli pakko kuitata – tavalla tai toisella.

Sopivia teloitettavia alettiin hakea kodeistaan ukrainalaismiliisien vinkkien perusteella. Juutalaisten ohella myös puolalaiset kelpasivat.

 

Teloitettavat pistettiin kaivamaan omaa hautamonttuaan keskelle asutusta, talojen ympäröimään paikkaan.

Sitten laukaukset alkoivat kaikua. Lähes 30 ihmistä menetti henkensä, Hendrikus Valksin seuratessa toimitusta noin 200 metrin päässä olevalta korkeammalta paikalta.

– Useimmat uhreista ammuttiin revolverilla niskaan. Kaksi suomalaista ampui kaksi uhria kivääreillä – seisten vähän kauempana montusta – SMGH-ammuksilla (konetuliaseissa käytettyjä raskaita ammuksia), Hendrikus Valks muisteli kuuluisteluissaan vuonna 1977.

Hollannin arkistoista esiin kaivettu Hendrikus Valksin kuulustelupöytäkirja on uusin ja yksi kovimmista todisteista suomalaisten SS-miesten osallisuudesta paitsi sotarikoksiin myös juutalaisten kansanmurhaan.

SS-miesten perinneyhdistys: Saksaan lähdettiin Suomen asialla ja Suomen valtiollakin on vastuu tapahtuneesta  

Kertomus ollaan liittämässä valtioneuvoston kanslian viralliseen SS-miesselvitykseen, johon ryhdyttiin Simon Wiesenthal -keskuksen Jerusalemin-toimiston johtajan Efraim Zuroffin aloitteesta viime keväänä.

Taustalla oli Åbo Akademin dosentin, tutkija André Swanströmin julkisuuteen nostama SS-mies Olavi Karpalon kirje heinäkuulta 1941, jossa tämä valitteli sitä, ettei ollut päässyt rintamalle taistelemaan ryssiä vastaan.

– Juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ammattitaito kuin omamme, Karpalo totesi yhdessä paljastavassa sivulauseessa.

André Swanström on ollut mukana valtioneuvoston SS-selvityksen projektiryhmässä. Hänen mukaansa on täysin selvää, että nyt tehty selvitys ei tuo koko totuutta esiin.

– Työ on vasta alkamassa. Tässähän jätetiin vielä kokonaan tutkimatta esimerkiksi Puolan ja Ukrainan arkistot. Venäjän arkistoissa on tiettävästi muun muassa kuulustelupöytäkirjoja ja sotasaaliiksi saatuja suomalaisiin SS-miehiin liittyviä asiakirjoja.

– Kaikkea tätä materiaalia olisi syytä tutkia perusteellisesti. Valtioneuvoston kanslian projektissa aikataulu ja rahoitus ovat olleet todella rajallisia. Projekti on toteutettu käytännössä yhden tutkijan ja tutkimusapulaisen voimin, mikä ei tietenkään riitä ottaen huomioon materiaalin laajuuden.

 

Valtiollisten arkistojen ohella myös juutalaisten niin sanottu yizkor-kirjallisuus kannattaisi käydä läpi, Swanström sanoo. Kysymys on noin 270 pääosin jiddishiksi kirjoitetusta kirjasta, jotka kuvaavat Itä-Euroopan eri juutalaisyhteisöjen tuhoa holokaustin yhteydessä.

Näitä kirjoja on tutkijan mukaan todennäköisesti myös niiltä Ukrainan ja Venäjän paikkakunnilta, joiden läpi Wiking-divisioona ja sen osana toiminut suomalaispataljoona kulki. Suomalaisetkin etenivät aina Kaukasukselle asti, joten paikkakuntia ja tapahtumia on riittänyt.

– Pitää muistaa, että Wiking-divisioonan mukana kulki alusta loppuun asti sanotut einsatz-joukot, joiden keskeisin tehtävä oli ei-toivotun siviiliväestön, ennen muuta juutalaisten tappaminen. Tässä työssään he käyttivät apuvoiminaan tavallisia SS-miehiä, Swanström toteaa.

Mutta palataan vielä valtioneuvoston kanslian selvitykseen. Jäivätkö valtiollisen selvityksen uudet tiedot yhden hollantilaismuistelijan varaan?

Eivät sentään. Hyvin merkittävää lisätietoa tuli myös SS-mies Jaakko Hintikan päiväkirjasta, joka vahvistaa suomalaisen pioneerijoukkueen toteuttaneen joukkosurman joulukuussa 1942 Tolskumin kylässä Kaukasuksella, nykyisen Pohjois-Ossetian tasavallan alueella.

André Swanströmin mukaan suomalaisten toteuttama Tolskumin joukkosurma tuli ensimmäisen kerran esille jo vuonna 2005 Anu Vertasen Jyväskylän yliopiston historian laitokselle tekemässä pro gradu -työssä.

Gradun mukaan Paavo Merelä -niminen SS-mies oli ilmiantanut vuonna 1947 Valpolle suomalaisen SS-upseerin Karl-Erik Ladaun siitä, että hän oli väitetysti antanut teloituskäskyn Tolskumissa joulukuussa 1942. Käskyn seurauksena oli kuollut 12 ihmistä – seitsemän petturuudesta epäiltyä kylän asukasta ja viisi venäläistä sotilaskarkuria.

Suomalaisen SS-pataljoonan kolmoskomppaniassa vaikuttaneen Merelän ilmianto kyseenalaistettiin, koska vuoden 1947 punainen Valpo nähtiin ennen muuta poliittisena toimijana. Sillä oli omat keinonsa ilmiantojen puristamiseen. Lisäksi Ladau oli arvotettu kansalainen, varatuomari ja Tampereen kunnallispolitiikan veteraani.

Nyt löytyneessä Jaakko Hintikan päiväkirjassa on kuitenkin järkyttävänkin tarkkaa kuvausta Tolskumin kylän tapahtumista joulukuun lopulla 1942. Hintikka kuului veriteot käytännössä toteuttaneeseen suomalaiseen pioneerijoukkueeseen.

– Me paljastimme viisi siviilivakoojaa ja heidät kaikki lopetettiin. Auringonlaskun aikaan heidät vietiin kukkulalle ja ammuttiin. Siellä oli pari muutakin vankia. Se oli raakaa touhua, kun he anelivat armoa. Mutta konepistooli ei tunnistanut mitään sellaista, Hintikka kirjoittaa.

Sitaatti on käännetty valtioneuvoston kanslian raportin englanninkielisestä versiosta. Päiväkirjan suomenkielinen teksti voi siten joltain osin poiketa tässä esitetystä.

Siitä, mitä tapahtui, ei kuitenkaan jää epäselvyyttä.

– Nuorin (uhreista) oli 17-vuotias ja toinen 20-vuotias, muut olivat partamiehiä. Viimeisenä ammuttiin nuorin. Hän peitti ensiksi muut maalla ja sitten oli hänen vuoronsa. Hän oli todella vahvahermoinen kaveri, joka kohtasi kuolemansa arvokkuudella, Hintikka kirjoittaa.

Teloituskäskyn antajasta Hintikka ei mainitse mitään. Swanströmin mukaan hyvin todennäköisenä voidaan kuitenkin pitää sitä, että kysymys oli samasta teloituksesta, mistä Paavo Merelä kertoi.

Sodassa tulee vastaan monenlaisia tilanteita, ja esimerkiksi Tolskumin tapahtuvat liittyivät neuvostoarmeijan käynnistämään voimakkaaseen vastahyökkäykseen.

Olisivatko suomalaiset SS-miehet voineet toimia toisella tavalla omaa turvallisuuttaan vaarantamatta? Ja erosivatko heidän toimintatapansa lopulta paljoakaan siitä, miten Suomen armeija toimi miehittämässään Itä-Karjalassa?

André Swanströmin mukaan rintamalla, taisteluolosuhteissa tilanteet eivät välttämättä paljon eronneetkaan. Jos sotavankeja ei voitu kuljettaa mihinkään, heidät ammuttiin.

– Muutoin olot erosivat paljonkin. Saksa kävi tuhoamissotaa, rodullista sotaa, mikä tuli esille esimerkiksi Podhorocen tapauksessa.

– Suomi taas pyrki hoitamaan teloituksensa viimeiseen asti lain puitteissa. Suomen armeijalle suunniteltiin jopa erillistä teloitustilanteissa luettavaa hartauskirjoituslehtistä, mikä kertoo paitsi siitä, että teloituksia todella oli jonkin verran, myös siitä, millä mielellä niitä tehtiin, tutkija hymähtää.

Siviiliväestön kuolleisuus kyllä nousi Itä-Karjalassakin korkeaksi vankileirien suuren kuolleisuuden vuoksi.

– Mutta sielläkin kuoltiin lähinnä nälkään. Se on kuitenkin eri asia, kun että suljetaan kokonaisen kylän asukkaat kirkkoon ja poltetaan se.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .