Sotaveteraanien edunvalvojat muuttuvat perinteen tallentajiksi, kun sodan kokeneista aika jättää

Sotaveteraanit, sotainvalidit, heidän puolisonsa sekä sotalesket ja lottana palvelleet vähenevät vauhdilla. Toisessa maailmansodassa rintamakokemusta saaneet suomalaiset kuolevat noin kymmenen vuoden kuluessa, ja heidän lapsensakin ovat nyt jo yli 70-vuotiaita.

Suomessa toimivat etujärjestöt ovat havahtuneet olennaiseen muutokseen. Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo kertoo, että 2000-luvun alussa liitoissa ymmärrettiin tarve organisoida perinnetyö, johon painopiste vääjäämättä siirtyy.

– Ymmärrämme perinnetyön laajempana kuin rintamakokemusten tallentamisena. Siinä taltioidaan sotasukupolven elämää myös kotirintamalla. Perinneajan ydin ovat toki vuodet 1939-45, mutta työ kattaa myös vuodet sodan alla ja jälleenrakentamisen.

Tätä varten parisenkymmentä liittoa perustivat yhteisen Tammenlehvän Perinneliiton. Toiminnan painopiste on Martimon mukaan paikallisesti ja valtakunnallisesti merkittävän perinneaineiston sekä veteraanisukupolven arvojen vaalimisessa.

Vuonna 2003 perustettu Tammenlehvän Perinneliitto kokoaa yhteen yhteisöjä, jotka ovat halukkaita osallistumaan perinnetyöhön. Liiton jäseninä on tällä hetkellä 23 veteraani-, maanpuolustus- ja perinnetyötä tekevää yhteisöä.

– Perinnetyössä perusrytmiä antaa vuosikello, jossa ovat muun muassa Kansallinen veteraanipäivä, talvisodan syttymis- ja päättymispäivät, itsenäisyyspäivä ja vastaavat. Ne ovat luontevia päiviä esimerkiksi koululaisryhmien käydä muistomerkeillä.

Sotaveteraaniliitolla on parikymmentä piiriä, joiden pohjalta perustetaan perinneyhdistyksiä. Martimon mukaan ihanteellista olisi saada aikaan kuntakohtaiset perinneorganisaatiot.

Martimon esimerkki tämän päivän perinnetyöstä oli HPK-Tappara -liigapeli, jossa hämeenlinnalaiset pelasivat perinnepaidoissa. Paidat huutokaupattiin ja varat käytettiin veteraanien hyväksi.

Tietokirjailija Kimmo Sorko on tehnyt laajan perinnetyön toimittamillaan joukko-osastojen historiikeilla. Nyt työpöydällä on Mainilan miehet -historiikki Jämsänjokilaaksosta kootusta joukko-osastosta, jonka miehistöstä ei kukaan enää elä.

– Perinnetyö on myös rauhankasvatusta. Kukaan ei ole sanonut veteraaneja vakuuttavammin minulle, että sota on hulluutta. Tallentamisella paljastuvat uhraukset, joihin suomalaiset ovat joutuneet itsenäisyyttä puolustaessaan. Itsesensuurilla jätän painajaismaiset verisimmät yksityiskohdat pois ja välttelen identifiointia veteraanien sukulaisia loukkaavissa yksityiskohdissa. Monet sotaelokuvat suorastaan romantisoivat rintamatodellisuutta, ja se ei ole hyvä.

 

Suolahden Wanhalla Asemalla maaliskuussa vietetyn Kenttäpostia-perinnetapahtuman järjestäjiin kuuluva Markku Louekari kertoo, että tällaiset tapahtumat saavat sisällön juuri muisteluista.

– Niihin voi tuoda sota-ajalta kirjeitä, valokuvia, muistoesineitä kuten rintamalla syntyneitä puhdetöitä, ja kertoa niistä tai kuulemistaan tarinoista kahvin ääressä. Tilaisuudet ovat avoimia. Vastaava oli Sumiaisissa joulukuussa.

Perinteeseen sisältyy selviämisen viisaus

Sumiaisten Kenttäpostia-tapahtumaa organisoiva Sumiaisten sotaveteraanien perinnevastaava Matti Markkanen näkee perinnetyön merkittävänä osana rauhankasvatusta.

– Perinnetyössä on selviytymistarina. Se kertoo niukkuuden jakamisen viisaudesta ja surutyöstä sekä sen jälkeisen elämän jatkumisen tositarinan. Aivan yhtä tärkeää on tallentaa kotirintaman arkea kuin ihmisten paikoin hyvin painajaismaisia kokemuksia rintamalla. Koulujen osallistamisen perinnetyöhön koen todella tärkeäksi.

Kimmo Sorkon taustaryhmässä pitkään toiminut yrittäjä, jyväskyläläinen Jouni Reinikainen on tähän asti saanut haastatella eläviä veteraaneja ja heidän omaisiaan. Hän sai kipinän sotahistoriaan liityttyään reserviläistoimintaan. Reinikaisen mukaan motivaatio ei laannu, vaikka elossa olevat sodan kokeneet kertojat loppuvat. Mainos- ja markkinointiverkostonsa kautta Reinikainen pyrkii myös levittämään valmistuvia kirjoja.

– Teen sen ilman provikkaa, jotta Sorko ja kumppanit pääsisivät edes omilleen. Suvussani on evakkotaustaa. Sotahistoria on minulle harrastus ja seikkailu. On koskettavaa käydä taistelupaikoilla ja erittäin masentavaa siistiä haudanryöstäjien jälkiä.

Ryöstely ja esineistön väärentäminen ovat Reinikaisen mukaan yleistyneet Venäjällä.

– Äyräpäässä hautasimme uudelleen ryöstäjien esiin kaivaman venäläisvainajan, ja pystytimme haudalle ristin. Joku oli vienyt pääkallon, kypärän ja tuntolevyn. Tuotakin miestä varmasti joku leski ja äiti on arolla kaivannut. Meillä on myös hyvää rakentavaa yhteistyötä venäläisten kanssa.

Sorko hämmästelee, miksi historiikkityölle ei löydy taloudellista tukijaa ja miksi Jyväskylän yliopiston historian laitos on ollut aihepiirin suhteen passiivinen. Saman on huomannut Reinikainen.

– Tässä on vaihtelua. Pohjanmaalla vastaavan työn tekijältä lahjoittaja tiedusteli, että riittääkö 20 000 euroa. Jyväskylän kaupunki ei rahoittanut oman nimikkoyksikkönsä historiikkia lainkaan, hämmästelee Sorko.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .