Sukupuolenkorjausprosessia läpikäyvä Roni Martikainen: "Haastavinta on ollut odottaminen"

Roni Martikainen aavisteli pitkään, että jokin on vinossa. Asia valkeni, kun tietoa transsukupuolisuudesta alkoi löytyä.

– Muistan, että oli kuuma kesä. Olin 6-vuotias ja leikin naapurin poikien kanssa. Äiti huusi minulle, että tules Meikku käymään sisällä, ja ojensi minulle paidan, että pistähän tyttö tämä päällesi. En ymmärtänyt, miksen minäkin olisi voinut olla poikien tavoin ilman paitaa, kertoo jämsäläinen Roni Martikainen. Hän on syntynyt biologisesti tyttönä, mutta nyt hän käy läpi parhaillaan sukupuolenkorjausprosessia.

Viitteitä transsukupuolisuudesta oli ollut jo lapsuudessa.

– Se ei lopulta ollut minulle mikään uutinen. Asia kyti pinnan alla pitkään. Joku mättää, mutta mikä? Sen oivaltamiseen meni oma aikansa.

Murrosikäisenä Martikainen ei ajatellut transsukupuolisuutta. Silloin hän oli poikamainen nuori nainen, josta oli kiva viettää aikaa poikien kanssa.

– Seurustelun suhteen tiesin kyllä aina, että olen kiinnostunut naisista. Kun seurustelin naisten kanssa, käytökseni oli hyvin maskuliinista. Ajattelin toisinaan, että olisipa siistiä olla mies. Mielessä oli myös, ettei lesbon rooli istu minulle.

Martikaisella ei kuitenkaan ollut transsukupuolisuudesta tarpeeksi tietoa. Sitä ei vielä 2010-luvun taitteessakaan ollut helppoa löytää. Hän on jälkeenpäin ajatellut, että mikäli olisi ollut, kaikki olisi ollut varmastikin henkisesti helpompaa. Epämääräinen ahdistus olisi saanut syyn.

– En kuitenkaan kadu mitään elämäni varrella.

Hän on tyytyväinen siihen, että on saanut elää naisena ja miehenä.

– En koe tarpeelliseksi tuoda taustaani esiin, mutta en sitä myöskään häpeä, hän kertoo.

Noin 26 ikävuoden paikkeilla Martikainen alkoi pohtia sukupuolenkorjausta. Hän haki tietoa, kun sitä viimein oli saatavilla, ja katsoi aihepiirin dokumentteja.

– Se oli mielenkiintoista. Ajatus alkoi kytemään mielessäni.

Vuonna 2014 tuli ahaa-elämys. Martikainen ajatteli, että jos elämäntilanne olisi toinen, prosessi voisi olla hänelle ajankohtainen.

– Samana vuonna suhteeni päättyi, ja päätin ottaa aikaa itselleni.

Martikainen muutti pois Jämsästä sairastuneen isänsä tueksi, ja sai etäisyyttä asioihin.

– Suurin syy, etten ollut hakeutunut prosessiin, oli isäni. Olin 10-vuotias, kun hän sanoi minulle, että odottaa kovasti pääsevänsä taluttamaan minut alttarille. Olin aina ollut isän tyttö.

Isä oli Martikaiselle tärkeä henkilö, eikä hän halunnut tuottaa tälle pettymystä. Kaapista tuleminen 19-vuotiaana oli jo aiheuttanut pienen pettymyksen, Martikainen epäilee.

Martikaisen isä kuoli kesällä 2015. Se oli käännekohta.

– Toivon, ettei kukaan ajattele, että isäni kuolema laukaisi ajatuksen. Se kuitenkin käänsi elämässäni uuden lehden, ja aloin pohtia kuka olen ja mitä minä oikeasti haluan.

Ennen prosessia Martikainen mietti pitkään, mitä kaikesta tulevasta mahdollisesti seuraa. Mitä prosessi tarkoittaa ja paljonko elämä sen myötä muuttuu?

– Viimeinen asia, jota prosessiin lähtemisessä mietin, oli suhde-elämä. Se oli myös hankalin hyväksyä, mutta lopulta ajattelin, että jos en enää ikinä saa kumppania, se on fine. Olen mieluummin yksin ja onnellinen, kuin onneton ja suhteessa. Se oli minulle todella iso asia.

Transsukupuolisena kaapista tuleminen oli Martikaiselle aluksi pelottavaa, mutta vastaanotto oli kuitenkin erittäin hyvä.

– Ensimmäisenä kerroin ystävälleni. Hän totesi, että vähän siistiä, ja sanoi, että haluaa lähteä klinikalle mukaan tueksi. Äiti taas totesi, että transsukupuolisuus käy enemmän järkeen kuin se, että olen lesbo.

Martikainen muistaa, että vuonna 2016 hänellä oli vielä pitkät hiukset ja hän yritti elää jonkinlaisessa naiseuden muotissa.

– Lopulta sanoin ystävälleni, että nyt riittää, leikkaa nämä hiukset pois. Pyysin Jämsästä lähetteen TAYSin transklinikalle. Siellä he ihmettelivät, että "siis mihin?".

Ensimmäinen käynti oli kesäkuun alussa vuonna 2016.

Martikaiselle prosessi on ollut hänen omien sanojensa mukaan läpihuutojuttu, joka juontuu osittain siitä, että hänellä on viitteitä transsukupuolisuudesta jo lapsuudesta.

Itse prosessi on kuitenkin pitkä. Se alkaa ensin vuoden mittaisella diagnosointijaksolla. Sen ja hoitoneuvottelun jälkeen, mikäli kaikki on kunnossa, saa lähetteen hormonipolille sekä luvan vaihtaa nimensä.

– Siitä alkaa tosielämän koe, jossa eletään vuosi sen sukupuolen edustajana, johon oma sukupuoli on tarkoitus korjata.

Vuoden jälkeen on uusi hoitoneuvottelu, ja jos sekä hormonipolin, TAYSin ylilääkäri että HYKSin ylilääkäri ovat samaa mieltä, pääsee vaihtamaan henkilötunnuksensa ja saa käteensä paperin, joka mahdollistaa genitaalikirurgian.

– Aluksi halusin, että kaikki olisi sujunut nopeasti. Mutta ei siinä pysyisi pää mukana.

Kun hormonihoidot alkoivat, Martikaisen keho ja aivot rauhoittuivat.

– Sitä oli odottanut niin kauan, ja vihdoin alkoi tapahtua. Silloin pääsin elämään sitä elämää, mitä olin odottanut. Se oli askel täydelliseen olemiseen itsensä kanssa.

Ensimmäiset muutokset tuntuivat äänessä. Myös karvankasvu tuuheutui ja tummeni. Martikaisen puoliso sanoi, että myös psyyke muuttui maskuliinisemmaksi. Martikainen oli ollut huolissaan, että prosessin alkuaikoina alkanut suhde ei kestäisi hormonihoitojen vaikutuksia ja muita korjaukseen kuuluvia asioita.

– Mietin, olenko vajavainen ja kuinka toinen kokee prosessini. Entä jos hän ei enää pidä minua viehättävänä? Kumppanini vakuutti, ettei ole alunperinkään ihastunut sukupuoleeni vaan minuun ihmisenä.

Haastavinta on ollut odottaminen. Välillä se on tuntunut sietämättömältä. Toisaalta taas on voinut tukeutua siihen, että hyvää kannattaa odottaa.

– Minulla on tosi suuri kehodysforia. Sen kanssa on vaikeaa.

Kehodysforialla tarkoitetaan kehoristiriitaa, eli että oma keho tuntuu vieraalta tai väärältä.

Martikainen tietää päässeensä kuitenkin helpolla monella tapaa. Moni joutuu sanomaan esimerkiksi perheelleen hyvästit prosessin myötä.

– Se on todella väärin. Siinä yhteiskunnalla on opittavaa. Se ei muuta minua muuksi, olin sukupuoleltani tai seksuaalisuudeltani mitä tahansa. Minun identiteettini on juuri tämä, mikä olen. En satuta ketään, joten miksi asiani koskettavat ketään muuta? Olen edelleen oikea henkilö, en vain jokin outo sana.

Martikaisen mukaan moni pelkää liikaa lähteäkseen prosessiin. Esteenä voivat olla ulkoiset paineet tai perhesuhteet. Se on hänestä surullista. Siksi hän haluaa omalla esimerkillään rohkaista asian kanssa epäröiviä.

– Nyt minä vasta elän. Ja elän elämäni onnellisinta aikaa, hän sanoo.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .