Zahra 13: "Voitko auttaa minua, en halua Afganistaniin

Kun perhettä uhkaa käännytys, pelko tarttuu lapsiinkin.

”Kello on 3 yöllä ja olen huoneessa ja itken. Äiti ja iskä itkevät, pikkuveljet eivät tiedä asiasta. Haluan pyytää sinulta apua, en halua mennä Afganistaniin. Olen varma, että Afganistanissa kuolen.”

Sedigeh Hasani näyttää puhelimestaan viestiä, jonka hänen tyttärensä Zahra Azimi, 13, julkaisi salaa isänsä Facebook-seinällä.

Perhe on ollut Suomessa lähes 2,5 vuotta ja lapset puhuvat hyvää suomea. Zahra haluaa hammaslääkäriksi, haaveilee tulevaisuudesta ja pelaa futista.

Lataa kuvia Instagramiin ja chattaa kavereiden kanssa. Niin kuin suomalaisteinitkin.

Uutisia ei voi välttää

Väkivalta Afganistanissa tulee vastaan television ja internetin kautta. Se pelottaa lapsia.

– Lapsilla pitää olla oikeus käydä koulua ja syödä joka päivä eikä joutua pommitetuksi, Zahra sanoo.

Zahra on aktiivinen urheilija, joka käy jalkapallotreeneissä viisi kertaa viikossa. Aikaa riittää silti myös koulutehtäviin.

Koko ajan takaraivossa on kuitenkin pelko: Entä jos poliisi tulee hakemaan? Entä jos korkeimman hallinto-oikeudenkin päätös on kielteinen?

Kun toinen kielteinen päätös turvapaikkahakemukseen tuli, Zahra pyörtyi.

– Yritän olla vahva, olen oppinut olemaan vahva. Mutta pelottaa, mitä tapahtuu, jos joudumme Afganistaniin. Me kuolemme.

Myös Sedigeh pelkää tyttärensä ja perheensä puolesta.

Lahden Nastolassa asuva perhe sai hallinto-oikeudesta kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa joulun jälkeen. Päätöksestä on valitettu, mutta pelko karkotuksesta ei hellitä.

– Joka yö pelkään, että poliisi tulee ja hakee meidät. Pelkään mennä nukkumaan, pelkään herätä, hän sanoo.

Pelko ei ole turha.

– Viime kesänä poliisi tuli ja haki tuttavaperheemme, heillä oli pieni tytärkin. Heidät vietiin Kabuliin.

Norjalaisraportin mukaan lähes kolme neljästä palautetusta turvapaikanhakijasta lähtee uudelle matkalle. Niin tuttavaperhekin, joka on nyt Iranissa.

– Ne lähtevät, joilla on rahaa ja mahdollisuuksia. Meillä ei ole.

Erityisesti Sedigeh pelkää Zahran puolesta, joka Afganistanissa joutuu hänen mukaansa todennäköisesti avioliittoon heti 14 vuotta täytettyään.

Sedigeh tietää, mistä puhuu.

– Olin 15-vuotias kun sain Zahran. En tiennyt synnytyksestä ja vauvoista mitään, en edes osannut hoitaa häntä. Siellä ei ole terveydenhoitajia auttamassa.

Sedigeh on kääntynyt kristinuskoon, mutta perheen isä Amanollah Azimi on muslimi.

– Uskonto ei ole perheessä ongelma mutta Afganistanissa kristinuskoni on varmasti ongelma jopa omalle suvulle, Sedigeh pelkää.

Todennäköisesti suku ei halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.

– Lapset saavat päättää omasta uskonnostaan sitten, kun osaavat hankkia tietoa, Sedigeh sanoo.

Islam ei edellytä naisilta pään peittämistä, mutta perheen naisten huivittomuus on tuottanut kuiskuttelua myös Suomen afgaaniyhteisössä.

Sedigeh saattaakin laittaa huivin päähänsä joissakin tilanteissa, ettei joudu kuiskuttelun kohteeksi. Sedigeh haluaisi tehdä tulevaisuudessa työtä tasa-arvon ja naisten aseman parantamiseksi.

– Suomalaisen kulttuurin mukaan elämme. Jos perheen naiset eivät halua käyttää huivia, se sopii. He päättävät itse, Amanollah sanoo.

"Yksin voi kävellä illallakin"

Zahran puhelin piippaa, sillä ystävä kysyy häntä pitsalle. Tyttö ruinaa isältään rahaa pitsaan ja muistaa äkkiä asian, jossa Suomi on hänen mielestään ylivertainen:

– Täällä voin kävellä illallakin pitsalta tai futistreeneistä yksin kotiin. Se on turvallista, eikä kukaan huutele tai uhkaile.

Ovi paukahtaa ja kuuluu: heippa. Ja sama dariksi.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .