Tässä ovat Suomen Oscar-ehdokkaat kautta aikain: Montako olet nähnyt?

Älä lähetä kommunistista elokuvaa! Sillä tavalla neuvoi Oscar-palkintoja jakavan Yhdysvaltain elokuva-akatemian edustaja Leo Nordbergia, Suomen Filmikamari ry:n tuoretta toimitusjohtajaa.

Elettiin 1970-luvun alkua, ja akatemia oli antanut Suomessa toimineiden hollywoodilaisten tuotantoyhtiöiden suosituksesta Oscar-ehdokkaiden nimeämisen Filmikamarin tehtäväksi.

– Se oli jännä vaihe, elettiin kylmän sodan aikaa. Se toimistoomme ilmaantunut mies oli nimeltään Ramon Novarro – ei toki kuitenkaan se mykkäfilmien tähti – ja hän arveli joidenkin suomalaisten elokuvien saattavan olla vaarallisen ”kommunistisia”, muisteli Nordberg.

Haastattelin Nordbergia talvella 2013–2014. Tämän jutun alkuperäinen versio julkaistiin Keskisuomalaisen paperilehden kulttuurisivuilla syyskuun alussa vuonna 2014.

Piti olla helppoa

Olin ottanut yhteyttä Nordbergiin, sillä yritin selvittää, mitä elokuvia Suomesta oli kautta aikain lähetetty kilpailuun parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnosta. Yksinkertaiseksi arvellusta tiedonhausta oli ehtinyt kehkeytyä keskiraskaansarjan mysteeri, eikä varmaa tietoa löytynyt mistään. Edes Suomen valinnasta vastaava Filmikamari ei tiennyt tarkasti, mitä kisaan oli takavuosina tullut lähetettyä.

Internetin Wikipedia-tietosanakirjasta oli kyllä löytynyt lista ehdokkaista, ja 1990-luvun puolivälin jälkeistä aikaa koskevat tiedot olivat siinä varmasti kunnossa. Aiempien vuosien kohdalla oli kuitenkin merkillisiä aukkoja. Lähdeviitteitä, joiden kautta tietoja voisi vahvistaa, artikkelista ei löytynyt. Yksi helposti havaittava pikku virhekin löytyi: Ripa ruostuu ei oikein millään voinut kilpailla vuoden 1994 elokuvien kilpailussa – se sai Suomen-ensi-iltansa jo helmikuussa 1993, ja ehti hyvin ehdolle saman vuoden elokuvien kilpailuun.

Valinnanvarasta oli alussa puute

Haastattelussa Leo Nordberg valitteli, että vaikka hän muistaa monia työuransa yksityiskohtia hyvin, ei Oscar-asia ikävä kyllä kuulu niihin. Varsin oleellisia seikkoja kuitenkin kävi ilmi.

1970-luvulla vallitsi ”ylipolitisoituneeksi” kuvailtu ilmapiiri, eikä elokuva-ala tunnetusti ollut poikkeus. Politiikka oli Nordbergin mukaan painanut jo päätöksessä, kun Yhdysvaltain elokuva-akatemia antoi Suomen-ehdokkaan nimeämisen nimenomaan Filmikamarin tehtäväksi.

Filmikamari oli elokuvateattereiden, elokuvatoimistojen ja filmivalmistajien järjestö. Se edusti alan yrittäjätoimintaa ja siksi oikeistolaisuutta, kun taas elokuvatyöntekijöiden ja -ohjaajien valtavirta oli 1960–70-luvuilla vasemmistolainen.

Aluksi Nordberg sai päättää ehdokkaista yksin. Ensimmäinen valinta oli Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu. Ratkaisun tekeminen oli helppoa, sillä kyseessä oli ”hyvä elokuva, jota kohtaan Filmiakatemialla ei ollut huomauttamista”.

Se tarkoittaa, että elokuvaa oli vaikea tulkita ”kommunistiseksi”.

– Vasemmistolaisten lisäksi lähinnä vain Spede Pasanen teki noihin aikoihin elokuvia. Sen vuoksi Yhdysvaltain elokuva-akatemian hyväksymässä tuotannossamme oli niukasti valinnanvaraa.

Valinnanvaran vähyys tiivistyy vuoteen 1974, jolloin valmistui vain kolme kotimaista pitkää elokuvaa: Risto Jarvan Yhden miehen sota, Seppo Huunosen hämmentävä, surrealistiseksi äityvä rikos- ja rakkaustarina Karvat sekä Ere Kokkosen ohjaama Spede-tuotanto Viu-hah hah-taja.

Sen vuoden tuotannosta ei lähetetty ehdokasta Oscar-kisaan.

– Esimerkiksi niinkin laadukas elokuva kuin Yhden miehen sota olisi todennäköisesti katsottu Filmiakatemian silmissä kommunistiseksi, Nordberg arvioi.

1980-luvulla alkoi muutos

1980-luvulla alkoi tapahtua muutos. Nordbergin mukaan elokuvat ”alkoivat olla sellaisia, että niitä tohti lähettääkin”. Mukaan valintoja tekemään Nordberg kutsui elokuvasäätiön edustajan. Useana vuonna kyseessä oli Kirsi Tykkyläinen – hänelläkään ei ole tarjota listaa täydentävää tai muuttavaa tietoa. Kolmas valintaraadin jäsen oli Filmikamarin toimistopäällikkö Raija Nurmio, josta tuli toimitusjohtaja Nordbergin jälkeen vuonna 1996.

Viimeinen vuosi, kun valinta ilmeisesti jätettiin tekemättä, oli 1994. Tarjolla olisi ollut muun muassa Aki Kaurismäen Pidä huivista kiinni, Tatjana – toisessa naispääosassa muuten Kirsi Tykkyläinen!

Listassa Nordberg ei havainnnut puutteita – sitä hän jälkikäteen ihmetteli, että mukana oli muutamia elokuvia, joita hän ei usko valinneensa: Tulipää ja Pedon merkki.

Niiden valinnalle löytyi kuitenkin vahvistus elokuva-alan tilastogurun Kari Uusitalon Kino-lehteen tekemistä elokuva-alan vuosikatsauksista. Muuten Uusitalo arvioi listan olevan ”melko lailla täydellinen”.

Kansallisfilmografiassa, suomalaisen kokoillan elokuvan historiaa käsittelevässä tietokirjasarjassa, Oscar-ehdokkuus mainitaan kolmen 1970–1980-lukujen elokuvan kohdalla: Tulipään, Lumikuningattaren ja Talvisodan. Aukkopaikat eivät täydenny.

Lisävalaistusta aiheeseen ei löytynyt myöskään elokuvasäätiöstä tai Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista.

Valintojen dokumentaation puute kuvastaa Oscar-asian merkitystä ennen 1990-lukua ja varsinkin ennen 1980-luvun puoliväliä: suomalaisten elokuvien kannalta kyse oli pitkään lähinnä kuriositeetista. Lehdistöäkään valinnat eivät kiinnostaneet. Kyseessä oli olematon seikkanen, niitä ei Nordbergin mukaan kirjattu edes Filmikamarin toimintakertomuksiin.

Nykyiseen käytäntöön 1990-luvulla

Raija Nurmion mukaan Yhdysvaltain elokuva-akatemia määritteli 1990-luvun puolivälissä, keitä kansallisen ehdokkaan valitsevassa ryhmässä on vähintään oltava. Suomessa siirryttiin nykyisinkin voimassa olevaan käytäntöön, jossa valinnan tekevät tärkeimpien elokuva-alan ammattiryhmien edustajat.

– Olemme olleet aika tarkkoja, että Filmikamarin roolina on vain raadin kokoaminen ja huolehtiminen siitä, että raati tekee vaadittavassa aikataulussa valinnan, sanoi Filmikamarin nykyinen toimitusjohtaja Tero Koistinen.

Ohessa on lista Suomen kaikkien aikojen ehdokkaista ulkomaisen Oscarin kilpailuun. Se pitää siis paikkansa täydellisesti – tai ainakin melkein.

Suomen ehdokkaat ulkomaisen elokuvan Oscar-kilpailuun

2015 Miekkailija (o: Klaus Härö)

2014 Betoniyö (o: Pirjo Honkasalo)

2013 Oppipoika (o: Ulrika Bengts)

2012 Puhdistus (o: Antti Jokinen)

2011 Le Havre (o: Aki Kaurismäki)

2010 Miesten vuoro (o: Joonas Berghäll)

2009 Postia pappi Jaakobille (o: Klaus Härö)

2008 Tummien perhosten koti (o: Dome Karukoski)

2007 Miehen työ (o: Aleksi Salmenperä)

2006 Laitakaupungin valot (o: Aki Kaurismäki)

2005 Äideistä parhain (o: Klaus Härö)

2004 Lapsia ja aikuisia – kuinka niitä tehdään? (o: Aleksi Salmenperä)

2003 Näkymätön Elina (o: Klaus Härö)

2002 Mies vailla menneisyyttä (o: Aki Kaurismäki)

2001 Joki (o: Jarmo Lampela)

2000 Seitsemän laulua tundralta (o: Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio)

1999 Häjyt (o: Aleksi Mäkelä)

1998 Kuningasjätkä (o: Markku Pölönen)

1997 Neitoperho (o: Auli Mantila)

1996 Kauas pilvet karkaavat (o: Aki Kaurismäki)

1995 Kivenpyörittäjän kylä (o: Markku Pölönen)

1993 Ripa ruostuu (o: Christian Lindblad)

1990 Talvisota (o: Pekka Parikka)

1987 Lumikuningatar (o: Päivi Hartzell)

1986 Tuntematon sotilas (o: Rauni Mollberg)

1984 Pessi ja Illuusia (o: Heikki Partanen)

1981 Pedon merkki (o: Jaakko Pakkasvirta)

1980 Tulipää (o: Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto)

1973 Maa on syntinen laulu (o: Rauni Mollberg)

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Klaus Härön Miekkailija Suomen Oscar-ehdokkaaksi