12 x Henriikka Tavi Poesia 2012–2013

Kuvantekijä Pablo Picasso loi maalauksen alitajuntaan yhteyttä jättämällä kerroksia, prosessin eri vaiheita, valmiin maalauksen pinnan sisään. Runoilija Henriikka Tavi tekee päinvastoin, eräänlaisen poeettisen vivisektion. Tekstien ruumiin avauksen, jossa hän levittää poeettisen generaattorin alkiot kahdessatoista runokokoelmassaan lukijan eteen.

Picasso teki maalauksia, jossa maalausprosessin ”alitajunta” oli läsnä monikerroksisina motiiveina itse esittävän teoksen alitajuisessa lopputuloksessa.

Tavi sen sijaan kuvaa runon synnyn prosessia erillisinä kirjoina, ajelehtivina ja katkeilevina fragmentteina, modernin maailman hajoavina kuvina, läikkinä ja tahroina, joskus informaation elektronisina sanaeliöinä. Ne käyttäytyvät, toki, mutta eivät aina jaksa elää ideaa kauemmaksi.

Henriikka Tavin 12 runokirjaa on nimetty kuukausien mukaan. Ne ovat eräänlainen vuoden saldo, harjoitustöineen, luonnoksineen ja lopputuloksineen. Tässä mielessä on kysymys prosessuaalisesta runosta, ”kokonaistaideteoksen” harjoitelmasta.

Siis harrastelijamaista tekstiäkään ei ole haluttu välttää; se on osa kirjoittamisen prosessin motivaatiota, luonnostelua, ”monipuolisuutta”. Mutta mielestäni Tavi on kuitenkin parhaimmillaan proosarunon alueella, sen perinteellisemmän.

Toinen Tavin kokoelman ulottuvuus on sitten oudompi ja kyseenalaisempi.

Tavi on esittänyt julkisuudessa kysymyksen, voisiko runokokokoelmien tuotoilla elättää itsensä, jos julkaisee kirjan joka kuukausi. Kysymys on triviaali. Jos kyse on ironiasta, se toimii vain osittain. Nimittäin runous ei toimi taloudellisen eikä ideologisen logiikan alaisuudessa, onneksi.

Tavin kirjasarjassa on teemoja hygieniasta avantgarden kielifilosofiaan, kuvan ja runon visuaalisista leikkauspisteistä pikkuporvarilliseen oleskeluun. Joskus teemat ovat vain päällimmäisempänä kuin itse runo, mikä antaa käyttörunon vaikutelman.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.