Agneta Ara - Matalapaine lähestyy Madridia

AGNETA ARA Matalapaine lähestyy Madridia

Suom. Riitta-Lea Värelä. PQR-kultur 2008, 339 s. Isä on upseeri, joka opettaa uimataidon miehekkäällä tavalla: paiskaa pojan vaatteet päällä veneestä järveen. Laskuvirhe. Poika pelkää, vajoaa pohjaan ja on vähällä hukkua. Agneta Aran kirjassa kohtaus on hyvä, se toimii ja koskettaa. Kieli on kaunista, kerronta hämmentävän surrealistista.

Keskushenkilö Isabel on psykiatri, joka elää yhtä aikaa sekä menneisyyttä että nykyisyyttä. Varhaiset tuokiokuvat säilyvät mielessä: suven idylli, aurinko, kissa, salaisuudet ja piilopaikka. Sellaista lapsen kesä on. Veli on vanhempi, isän mielestä kuriton. On myös menetyksiä - ne toistuvat menetyksinä aikuisiässä ikään kuin lapsen onnen katoaminen synnyttäisi varauksen, joka hävittää onnen ikuisesti.

Yritys ymmärtää

Sinänsä irrallisten ja eri aikaan liittyvien kohtausten yhteisenä tekijänä on yritys ymmärtää, kuinka kaikki oikein meni. Kerronta ei etene loogisesti, sillä jokaisella henkilöllä on oma tarinansa, myös Isabellan potilailla - ne ovat vuorottaisia ja sisäkkäisiä.

Se ei tunnu kikkailulta, ehkä siksi, että pohjimmiltaan kaikki on vilpitöntä, tutkailevaa ikään kuin ymmärryksen etsimistä siihen, mitä ei pysty ymmärtämään. Muuan tyttö esimerkiksi nukkuu vuosikausia kuin prinsessa Ruusunen ja kehittyy siinä sivussa aikuiseksi. Mitään selitystä ei ole.

Terapeuttina Isabel tuskailee potilaidensa harhojen kanssa. Nekin liittyvät kirjan perusongelmaan: mikä on totta, mikä torjuttua, pakoa jostakin, pakoa jonnekin. Miten potilaiden sielunmaisemia luotaava psykiatri pysyy itse harhojen ulkopuolella?

Kirjan käänteet ovat liki uskomattomia. Isä harrastaa Euroopan sääkarttojen tutkimista, mikä ei varsinaisesti johda muuhun kuin arjen unohtamiseen. Hän ampuu itsensä, äiti liukastuu ja kuolee kallonmurtumaan, lapset jäävät vanhaan asuntoon, johon turvallinen tuttava myös muuttaa. Hän taas pääsee krematorioon töihin, polttaa siellä vainajia ja siivilöi heidän tuhkaansa.

Ihmissuhteiden kehitystä ei Ara juurikaan kuvaa, pikemminkin tuokiokuvia, tunnelmia. Niistä rakentuu kokonaisuus, joka valottaa kysymystä: miksi elämä menee ikään kuin mihinkään ei voisi itse vaikuttaa. Vastausta ei ole. Kaikki vain tapahtuu.

Aran romaani oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2007.