Aila Lavaste: Vieraassa takissa

Aila Lavaste

Vieraassa takissa

Like 2015. 272 s.

Aila Lavaste pohtii kirjassaan houkutusta laatia teatterinjohtajapäähenkilöstä fiktio; luoda etäisyyttä, nähdä kevyemmin. ”Asiaproosa, yritys rekonstruoida tapahtunutta karkaa kauas fiktion leikistä ja vapaudesta … Se ahdistaa epävarmuudella ja noloudella.”

Todellisuus, dokumentti, asiaproosa sisältää silti kuin fiktiivisiä piirteitä. Niinpä muun muassa kaupunginjohtaja Pekka Kettusen työhuoneessa Jyväskylässä teatterinjohtajaan suhtautuminen lässähtää ”paskana Junttilan tuvan seinälle”, jollaiseksi Kettunen tuolloin Lavasteen työtä arvioi.

Mutta tämä ei ole näytelmä. Lavaste kirjoittaa oikeasti minä ja kysyen kuka ”minä”. ”Kuinka paljon johtajantyö muokkasi persoonallisuuttani?”

Keskiössä on oman kehitysprosessin ja laitosteatterin johtajuuden välinen dialogi.

Samalla Vieraassa takissa on selvitystä kahden kaupunginteatterin (Kajaani ja Jyväskylä) likeisistä takavuosista. Se sisältää myös muiden teatterinjohtajien täydentäviä, kiinnostavia, joskin usein hieman raskaslukuisiksi kursiivijonoiksi lainattuja työnkuvauksia.

Sopiiko määrätty tehtävä määrätylle henkilölle, minulle, ihmisenä?

Aila Lavaste, tiedämme, oli työssään yleisön pitämä ja työhön intohimoisesti suhtautuva henkilö. Nyt hän saa lukijan kysymään, missä määrin johtajan on oltava psykologi. Miten paljon hänen tulee ymmärtää alaisten epävarmuutta julkisuudelle ja keskinäiselle kilpailullekin alttiissa teatteriyhteisössä? Kuinka syvältä on tiedostettava persoonallisia piirteitään ja motiivejaan?

Lavaste kertoo selvinneensä viimeisistä vuosista Jyväskylässä läheisten, terapian ja omien taiteellisten töiden avulla.

Laitosteatterin paineet kohdistuvat johtajaan. Puhutaan talosta johtajansa talona. Johtajasta luetaan taiteellinen taso, taloustulos, työyhteisön ilmapiiri. Vaadittavan kestokyvyn vastapainoksi Lavaste painottaa vähintään työnohjauksen merkitystä.

Alkuinnostusta Kajaanissa kuvaa, kun Lavaste sanoo: ”taisin olla lähdössä lentoon”. Myöhemmin hän havaitsee tähtäävänsä ”yhä ylemmäksi”. ”Olin kunnianhimoni vanki.”

Pyrkimys suurempaan toteutui Jyväskylässä 2001. Kaikkiaan Lavaste, dramaturgi ja ohjaaja, toimi teatterinjohtajana 12 vuotta, puolet ja puolet.

Kajaanissa henkilökunta oli Lavasteen mukaan yhtenäinen ja kaupunkiorganisaatio ilmapiiriltään avoin. Määrärahataistelua jouduttiin käymään molemmissa teattereissa.

Kajaanin intoa seurasi Jyväskylässä pettymys, turhautuneisuus, uupumus, jonka keskelle Lavaste sanoo tulleensa intuitiivisena mutta pikemmin tunnustelevana ja kärsivällisenä aloittajana kuin rämäpäänä. Pois lähtiessä hän oli katkera ja pettynyt.

Muutakin. Hän oli avannut teatteria ulos, vahvistanut sitä sisältäpäin sekä tuntenut, että vaikka johtajan asema on yksinäinen ja luottohenkilöt vähissä, hän ei ole yksin etenkään taiteellisten elämysten jakamisessa. Kanssakokijana toimi useampi työtoveri, mutta myös varsinkin yleisö, ei vähiten lasten- ja nuortenteatterissa. Hänen aikanaan näyttämölle tuotiin jopa vauvateatteri.

Lavaste kokosi seminaareja ja koulutusta. Toisaalta hän tähdentää, että ihmisiä johdetaan parhaiten kasvokkain, kahden, pienissä ryhmissä. Johtaminen on kohtaamista. Silloin tärkeässä asemassa ovat kaikki, lipunmyyjä, ovivahtimestari, vaatteiden vastaanottaja… ja eritoten näyttelijät, juuri he, joiden erityisyys Jyväskylässä Lavasteen mukaan oli hänen tullessaan liialti unohdettu.

Kirjan tilityksestä kasvaa teeskentelemätön. Lavaste myöntää heikkoudet, kuten olevansa huono delegoija. Perfektionistina hän kysyy, onko iskostanut tämän vaatimuksen liikaa myös muihin ja kaikkeen.

Itsenäisimpänä vallankäytön tuokiona hän kokee sen ohikiitävän hetken, kun voi puhtaan taulun ääressä pohtia ohjelmiston vaihtoehtoja, sisältöjä ja niiden toteuttajia: Mitä etsitään nyt? Kenelle? Miksi? ”Mitä ajassa liikkuu?”

Hän korostaa teatteritaiteen taikaa ja salaisuutta. Kaisa Korhosen kysyessä, mistä pitäisi ajassa puhua, Lavaste vastaa: ”Ihmeestä.” Tuolloin Korhonen ohjasi Arkkienkelin Oulussa.

Ohjelmistot olivat laitosteatterin hallinnollisine ja taloudellisine rajoineenkin monipuoliset. Jyväskylän kansallinen linja oli komea, mutta Lavasteen yllättävän paljon vastustajaksi lukema julkisuus peräsi muun muassa enemmän paikallisten kirjailijoiden kantaesityksiä.

Teatterissa Lavaste edellytti läsnäoloaan, jatkuvaa prosessien valvomista. Kajaanissa hän innosti työyhteisön oman ja toisten työn arviointiin. Syntynyttä kollektiivista ylpeyttä oli vaikeampi tavoittaa Jyväskylässä.

Mutta välttämätön oli kasvattaa teatteri omistajakaupungin silmissä luotettavaksi. Taiteellisesti kunnianhimoisen naisjohtajan ongelmat suhteessa keskushallintoon eivät hämmästytä. Hallintomuutokset, kaupungin yksikkönä toimiminen, byrokratian kieli johtivat turhautumisiin ja ylikäyviin työmääriin. Jyväskylässä hallintokulttuuri vaikutti pikemmin käskevältä kuin ohjaavalta.

Myös henkilöongelmat kuormittivat kohtuuttomasti. Kun viimein Jyväskylän henkilöstöhallinto soitti Lavasteen tapaamiseen teatterilta tulleiden valitusten johdosta, alkoi viimeisen ahdistuksen ja neuvottomuuden kausi.

”Mikä sinä yönä kuoli? Sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus saivat ainakin kunnon kolauksen. Eikä vain toisten ihmisten toimien ja motiivien suhteen, vaan myös oman jaksamisen ja osaamisen.”

Vastaanotettuaan (perättömät) syytteet työpaikkakiusaamisesta hän ymmärsi, kuinka rankassa ympäristössä oli yrittänyt tehdä taiteellista teatteria. Nyt uupumus johti kauhuun ja pelkoon täydellisestä romahduksesta. Päätös jättää johtajuus muutti toimintaympäristön asenteet loppuajaksi torjuvammiksi, vaikutti minäkuvaan sekä merkitsi myös vakituisten työsuhteiden teattereihin lopettamista.

Aila Lavaste on halunnut olla työssään täydellisen hyvä ja ihminen, josta pidetään. Johtajan rooliin tuo takki on sopimaton. Mahdollisuudeksi jäi päästää irti, tehdä ratkaisu, joka antaa elämän itsensä auttaa uuden identiteetin rakentamisessa.

Pitkä kirjantekoprosessi, ohjaustyöt muualla Suomessa ja ajan järjestyminen perheelle eheyttivät. Lavasteen teos on tärkeä paitsi teatterin ja johtajuuden myös uupumuksesta selviämisen erittelynä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.