Aino Venna: Tin Roof (Stupido Records)

Etupäässä ranskaksi ja englanniksi laulavan Aino Vennan pari vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen pitkäsoitto Marlene oli varsin virkistävä, nostalgiantuoksuinen teos, joka kumarteli menneeseen päin kuulostamatta silti lainkaan vanhanaikaiselta.

Henkilökohtaisesti olen aina rakastanut kaikkea vanhaa ja uutta vanhan vaatteissa. Siksi ei liene yllätys, että Aino Vennan uusi levy saa näppini syyhyämään.

Jo levyn ensi kuuntelu osoittaa, että pettymyksiä ei tarvitse kokea. Mikä vielä parempaa, Tin Roof onnistuu myös yllättämää: se ei kierrä samoja kaavoja kuin debyytti. Saman veneen nostalgisilla laidoilla yhä seilataan, mutta tällä kertaa sukelletaan vielä astetta syvemmälle. Eikä pelota yhtään!

Uuden levyn sävy on tummempi, savuisempi, syntisempi ja hidastempoisempi. Nyt biisit erottuvat toisistaan vähemmän, mutta samalla kokonaisuus on linjakkaampi: taideteos, jossa yksinkertaisuus ja hiotun särmikkäät nyanssit yhdistyvät. Vaikka jo ensivaikutelma on hyvä, parhaiten levy aukenee useamman kuuntelukerran jälkeen.

Kappaleet rakentuvat muutamien peruselementtien varaan, joihin tuovat mielenkiintoa hienovaraiset yksityiskohdat, kuten venyväkielinen kitaransoitto, haikea haitari tai trumpetin töräykset. Sovitukset ovat ilmavia eikä niistä tule ähky.

Vennan ääni on pehmeä, käheähkö ja elämänmakuisen matala. Se pelaa loistavasti yhteistyössä albumin muiden instrumenttien kanssa. Tulkinta on herkkää, ja ainakaan tämä testaaja ei säästy kylmiltä väreiltä.

Draaman kaarta on selkeästi pohdittu kappaleiden järjestystä miettiessä ja levyn raknenne on onnistunut. Kaikki tuntuu mietityltä, muttei sliipatulta.

Utuisen avausraidan Mockingbirdin kuulas sointi vie kaihoisiin mielenmaisemiin. Kappale on tyylikäs alkupala, jota ei venytetä yhtään pidemmäksi kuin on tarvis.

Ja sitten päästään matkaan: Ranskankielinen Une Étude En Rouge on kimeän itkevän viulun, juuri oikeassa kohdassa voimistuvan pianosäestyksen ja Vennan hienostuneen dramaattisen tulkinnan ansiosta oikea kohtalokas chanson.

Viettelevän Tin Roof -kappaleen kontrabasso vie tupakankatkuiseen klubiin, jonne on uutena elementtinä lisätty blues-henkinen sähkökitara. Ovelasti bossa nova -rytmejä ja suomalaista iskelmää sekoittava sinkkulohkaisu I Forgot You on myös mainitsemisen arvoinen.

Puhumattakaan Sons of Nakhimov -raidasta, jonka jännite kasvaa hiljalleen pienestä, salaperäisestä tarinasta sotarummutukseen. Dramatiikan ystävänä olisin tosin toivonut, että kappaleen loppupäätä olisi paisutettu lisää. Laulun edetessä kuulija nimittäin alkaa ladata odotuksia raivoisasta maailmanlopun meiningistä tai kunnollisesta progejazz-häröilystä. Niitä ei kuitenkaan lunasteta, vaan sota päätyy kuin seinään. Selkeä keskikohdan kliimaksi jää lupailtua vaisummaksi.

Seesteiset ja hieman duurisointuisemmat loppupään raidat tuovat kokonaisuuteen kaivatun silauksen. Etenkin viimeisessä Gravity-nimisessä pianohaikeilussa Venna päästää sisäisen vanhan ajan diivansa valloilleen. Voi miltei nähdä silmissään, kuinka hän kappaleen lopussa pyyhkii kyyneleen hienostuneesti silmäkulmastaan, lähettää yleisölle lentosuukon ja korjailee puuhkaansa.