Aleksi Mainio: Terroristien pesä. Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939

Aleksi Mainio

Terroristien pesä. Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939

Siltala 2015. 380 s.

Aluksi tietovisa. Mikä seuraavista ei kuulu joukkoon: BRP, ROVS, NSNP ja ISIS? Tai seuraavista: INO, KRO, OGPU ja CIA?

Yhden pisteen saa, jos vastaa ISIS tai CIA, kaksi jos molemmat. Irakin ja Levantin islamilainen valtio ei ole antibolševistinen terroristijärjestö, Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu ei ole neuvostoliittolainen laitos. Saadakseen täydet eli kolme pistettä pitää kuitenkin ajatella hieman pidemmälle ja todeta kysymys kommaksi.

Mainitut akronyymihirviöt kuuluvat yhteen ja samaan joukkoon. Nimittäin siihen vakoilun, vastavakoilun ja veritekojen vyyhtiin, joka on ollut olemassa niin kauan kuin valtiovaltaa on vastustettu terrorin keinoin ja puolustettu terroria vastaan aivan yhtä hämärin kuvioin. Eli ainakin 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien.

Eroja kuitenkin on, monet niistä suomalaiselta kannalta huojentavia. Ne käyvät ilmi Aleksi Mainion väitöskirjaan perustuvasta teoksesta Terroristien pesä: Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Kuvio on pähkinänkuoressa seuraavanlainen.

Lokakuun vallankumouksessa luhistuneen keisarikunnan paluusta haaveilleet venäläis­emigrantit polkaisivat Euroopassa pystyyn lukuisia aktivisti- ja terroristiryhmiä. Organisaatiot kuten Venäläisen Totuuden Veljeskunta (BRP) ja Venäjän Yleissotilaallinen liitto (ROVS) pyrkivät levittämään Neuvosto-Venäjällä pelkoa ja sekasortoa. Toiveena oli kaapata valta takaisin sen anastaneilta punaisilta.

Apua ryhmät saivat rahan ja tiedon muodossa myös monilta länsivalloilta, kuten Iso-Britannialta ja Ranskalta, joiden valtaeliiteille bolševismin leviäminen merkitsi uhkaa.

Osansa teki myös piskuinen Suomi, jonka Yleisesikunta ja Etsivä Keskuspoliisi, toimintatavoiltaan ja poliittiselta katsannoltaan molemmat melkoisen tsaarinaikaisia laitoksia, tulivat tiedonnälässään sekaantuneeksi melkoisen valonarkoihin touhuihin.

Käynnissä oli siis varjotaistelu, jossa Suomi oli sijaintinsa vuoksi merkittävä kauttakulkupiste. Tekisi mieli hymähtää Olavi Paavolaisen intomieliselle toiveelle avata ikkunat Eurooppaan ja todeta: Olavi hyvä, ne ikkunat ovat jo auki, ja niistä satelee pommeja.

Tämä olisi toki liioittelua, samassa sarjassa kuin neuvostoliittolaislehtien maalailema mielikuva, jossa länsinaapuri oli ”terroristien pesä” ja proletaarivallan pahimpien vihollisten hyysääjä. Vaan kyllä niitä sotureita Suomen läpi kulki yleisesikunnan avun saattelemana, kuten se kolmikko, joka onnistui vuonna 1927 tekemään pietarilaisella puolueklubilla verisen räjähdeiskun.

Seuraavalla vuosikymmenellä ryhmittymien ryhti löystyi ja puhti katosi. Neuvostoliiton salainen poliisi oli onnistunut myyräntyössään ja juoksuttanut suomalaisiakin virkamiehiä sepitteellisten hankkeiden perässä.

Nuoren tasavallan kannalta parempi niin. Jos emigranttiryhmät olisivat saavuttaneet edes murto-osan tavoitteistaan, olisi poliittinen jälki ollut täkäläisittäin rumaa.

Aleksi Mainion uraauurtava tutkimus on täsmällisyyden mallikappale. Koko sekava kuvio avautuu vajaassa kolmessasadassa sivussa ja liki tuhannessa alaviitteessä. Ei se toki yhtään vähemmän sekavaksi muutu.

Tekstissä vilisee nimiä kuin Thomas Pynchonin romaanissa ikään. Pynchonilaista on myös kaikkialle rihmastoituva salaliittomieliala, jota tekijä sattuvasti luonnehtii ”rinnakkaistodellisuudeksi”.

Siinä määrin villistä todellisuudesta onkin kysymys, että arvelen jonkun jännityskirjailijan vielä löytävän siitä oivallisen bestseller-aiheen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.