Anna Kortelainen - Hurmio - oireet, hoito, ennaltaehkäisy

ANNA KORTELAINEN
Hurmio - oireet, hoito,
ennaltaehkäisy
Tammi 2009, 499 s.
Minä näin kauneuden läheltä, minä ikään kuin kosketin sitä." Kirkkomaalaukset saavat kirjailija Stendhalin yhtäkkiä ekstaasin ja selittämättömän haltioitumisen valtaan. Pian sitä seuraa täysi järkytys. Sairaus?

Anna Kortelainen kartoittaa motiiveja, näkyjä, seurauksia Stendhalin syndroomaksi kutsutulle oireyhtymälle - esteettisen kokemuksen vaikuttamalle äärireaktiolle. Ranskalainen romantikko Stendhal kokee elämyksensä syyskuussa 1811 katsoessaan Firenzen Santa Crocen temppelin kappelissa taideteoksia, Il Volterranon maalaamia Sibylloja 1600-luvulta ja Agnolo Bronzinon maalausta Kristuksen laskeutuminen taivaan esikartanoihin (1552).

Kortelainen kutsuu koolle "hoitotiimin" sekä kertoo vastaavista tapauksista, sairaskertomuksista ja sisarsairauksista.

Tiimi on monimielinen ja lukuisa joukko asiantuntijoita eri aikakausilta. Heistä esimerkiksi Platon näkee Stendhalin asiassa myönteistä hulluutta, Hildegard Bingeniläinen uskoontuloa. Stendhal silti pysyi uskonnolle vieraana esteetikkona, vaikka taidefilosofiasta kappelikokemuksessa ei voinut olla puhetta.

Tiimi selvittää kosolti muun muassa Stendhalin sotilasuraa, sukupuolitauteja, hermoheikkoutta, Sibyllojen (ennustajattaria, tietäjättäriä) taikavoimaa. Sairaskertomusten leegio täydentää tiimin kirjavanaan runsasta työtä.

Jokseenkin keskeistä on, kun filosofi Roland Barthes rinnastaa kokemuksen intohimoiseen ja pelottavaan rakastuneisuuteen, L. Onerva yhdistää taideteoksen hurmion ja seksuaalisen heräämisen, ja Stendhal itse puhuu rakastuneen panteismistä, jossa kaikki muistuttaa rakkauden kohteesta. Freud väliin arvelee, että Sibyllat ovat paljastaneet Stendhalissa salattua tiedostamatonta, mikä voi ilmetä fyysisinä oireina.

Psykoanalyytikot ovat silti yllättävän hiljaa, ja Nietzschekin ehtii lähinnä huudahtaa, että elämä on tauti. Kiintoisasti sen sijaan tutkaillaan taiteen magiaa paitsi kuvissa myös musiikissa ja varsinkin kirjallisuudessa. Läsnä ovat Gogol, Wilde, Shelley, Proust, nuori Goethe, Thomas Mann, Botho Strauss, Helvi Hämäläinen, Eira Stenberg ja monet muut, kuten korostetusti Paavo Rintala, jonka puolto syndroomalle on, että niin kauan kuin kauneus puhuttelee, ihminen on henkisesti elossa.

Kuvataide suisti raiteiltaan myös Flaubertin ja Dostojevskin. Flaubert kirjoitti Pyhän Antoniuksen kiusausta vuosikymmeniä Brueghel nuoremman taulun vaikuttamana. Hermokohtaukset olivat hänelle tuttuja siinä missä epilepsia Dostojevskille, joka kohtaa muun muassa Rafaelin Sikstiiniläismadonnan ja Holbein nuoremman Kuollut Kristus haudassa -teoksen. Edellinen kohottaa uskon, jonka jälkimmäistä katsoessa voi Dostojevskin mukaan kadottaa.

Yksilöllinen neurologia ja psykologia näyttävät herättävän sangen erilaisia taiteen vastaanottamisherkkyyksiä. Ne puhkeavat kenties yllättäen kuten Stendhalilla. Silti mikään verbaalinen selitys ei syndrooman kohdalla ole täysin pitävä.

Kritiikin estetiikkaa ratkaisevammin liikutaankin maagisen alueella. Teoretisoiva taidearvostelija menettää helposti antaumuksen, jota Stendhalin syndrooma huutaa esiin. Valtavan työn tehnyt Kortelainen ei nimenomaan ole tällainen arvostelija.

Hän on hauskimmillaan kuvatessaan hurmion hoitoa ja ehkäisyä. Tällöin hän tekee satiiria intohimoja peittävästä nykykulttuuristamme, jossa taiteesta päihtyminen, Stendhalin esteettis-aistillinen hartaudenharjoitus on liki tolstoilaisella ankaruudella kielletty tai steriloitu.

"Stendhal lahjoittaa meille... hyvänlaatuisen sairauden."