Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr

Kaikki se valo jota emme näe

Suom. Hanna Tarkka. WSOY 2015. 544 s.

Kuinka sokea ranskalainen tyttö, orpo saksalainen poika ja salaperäisiä voimia tihkuva timantti selviytyvät toisesta maailmansodasta? Kysymys saattaa kuulostaa huonon vitsin alustukselta, mutta kyseessä on Anthony Doerrin (s. 1973) Pulitzer-palkitun romaanin synopsis.

Kaikki se valo jota emme näe on saavuttanut nopeasti maailmanlaajuisen suosion, mikä on toki helposti ymmärrettävissä vaan vaikeampi niellä.

Kahden viattoman nuorukaisen kohtalot aiheuttavat särinää lukijan empatia-antenneissa. Sokea Marie-Laure LeBlanc asuu sodan alkaessa Pariisin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa. Werner Pfennig ja hänen sisarensa Jutta elävät esseniläisessä lastenkodissa.

Marie-Lauren isä joutuu vankileirille ja tyttö päätyy erakoituneen radioamatööri-isosetänsä Etiennen luokse Saint-Malon pittoreskiin linnakaupunkiin Luoteis-Ranskan rannikolle. Werner taasen valikoituu teknisen lahjakkuutensa vuoksi kansallissosialistisen erikoiskoulun kautta SS-joukkoihin radiotiedustelijaksi.

Muuan Adolf Hitler vihjaili hienovaraisesti juutalaisvihastaan. Yhtä hienovaraisesti romaanin kerronta pallottelee Marie-Lauren ja Wernerin välillä vihjaten, että he tulevat vielä kohtaamaan toisensa erittäin merkityksellisesti.

”Paksut savunauhat juovittavat laaksoa; silloin tällöin jonnekin lennähtää leimahtava tykinammus kuin sulkapallo.” Tykinammus kuin sulkapallo? Kaikki se valo jota emme näe muistuttaa lopulta taistelua sulkapallokentällä toisen maailmansodan sijaan.

Vaikka pedantin aistirikas romaani onnistuu alkupuolella kuvaamaan sekä fysikaalisen maailman ihmeellisiä kauneuksia että militarismin ja ryhmäpaineen salakavalaa sadismia, latistuu kokonaisuus vähitellen tavanomaisen tv-viihteen tasoiseksi kissa ja hiiri -leikiksi, jossa pahan natsin roolin saa timanttia etsivä vääpeli Reinhold von Rumpel.

Ei Kaikki se valo jota emme näe ole missään tapauksessa läpeensä lattea. (Kylläkin wagneriaanisen paksu kuolemattomuuden antavan timantin ansiosta.) Kun Marie-Laure lukee pistekirjoituksella Jules Vernen kirjoja, sivuilla väreilee lapsuuden taivaallinen magia. Nuo kultavarantoiset kohdat kuin myös laajempi henkilöhahmojen ja historiallisen kompleksisuuden kehittely jäävät kuitenkin kiivastahtisen juonen jalkoihin.

Ranskalaisesta sisustuksesta, jalokiviterapiasta, nilviäisistä ja vanhasta radioteknologiasta kiinnostuneille romaani tarjoaa runsaasti detaljeja. Tässä yhteydessä ne silti korostavat sitä ikävää seikkaa, että toinen maailmansota haaltuu estetisoiduksi taustaksi pakahduttavuutta tavoittelevalle pintakorealle tarinalle, josta uupuu vain tunteita manipuloiva musiikki.

Loppusijoituspaikka: Hollywood.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.