Apulanta: Kunnes siitä tuli totta

Apulanta

Kunnes siitä tuli totta

Päijät-Hämeen Sorto & Riisto

Arvio: 2/5

Jokin uudessa Apulannassa herättää kunnioitusta. Toisaalta bändissä ei ole enää sitä uhmakasta oksaa ja räyhää, joka parikymmentä vuotta takaperin teki vaikutuksen ala-asteikäiseen kriitikkoon. Toisaalta, jotain laatikosta karannutta anarkismin haamua on kokoomuslaistuneessa punk-bändissä, joka tekee pääosan liikevaihdostaan arvopaperikaupalla. Ja jonka logossa on edelleen anarkisti-a.

Ensivaikutelmat Kunnes siitä tuli totta -levystä menevät myös mielenkiintoisesti ristikkäisiin suuntiin. Avausraita tuo mieleen kaikuja CMX:n eeppisestä Talvikuningas-avaruusoopperasta. Ensimmäinen kertosäe taas palauttaa sekä soundin että fiilikset Ehjä-levyn aikaiseen ysäripunkiin.

Tekstit jatkavat aiemmilta levyiltä tuttua puhekielisen keskeislyriikan linjaa, jonka pääsääntöinen sisältö tuntuu olevan rytmisessä ja soinnillisessa raamissa laulumelodioille. Tyyli sopii Toni Wirtasen suuhun, ja soljuu ohi kiinnittämättä liikaa huomiota itseensä.

Biisien sovituksissa ja etenkin pienissä taitteissa ja soundeissa on sen sijaan haettu monia epätyypillisiä ratkaisuja. Apulanta saattaa siirtyä lyhyen ajan sisällä scifi-progesta muriseviin puulaakiriffeihin ja lähteä seuraavaksi musaopiston rytmimusatunnilta kavalletun funkriffin matkaan. Soundikuvassa pulppuilevat satunnaisesti myös syntetisaattorit ja stemmalaulut.

Edellisen, Kaikki kolmesta pahasta (2012) -levyn jälkeen Apulannan miehistössä on tuullut. Ville Mäkinen on neljäs yhtyeessä basson varteen tarttunut muusikko. Lienee myös ansiokkain, sillä bassottelu syöksyy monessa biisissä ansaitusti framille. Viime vuoden marraskuuhun -kappaleessa Mäkisen kontrabasso-walk ajaa kappaletta eteenpäin ja tuo levylle mukavaa soinnillista variaatiota.

Apulannan yksi perusongelma tai -ominaisuus on sen patologinen hitinhakuisuus. Jos a-osassa on kokeiltu jotain reikäpäistä, voi olla varma, että viimeistään kertosäe tykittää takuuvarmaa a-lautaa eetteriin. Ei hiteissä ole sinänsä mitään hävettävää, näyttihän vaikkapa The Beatles jo puoli vuosisataa sitten, kuinka hullua ja huikeaa voi naittaa yleisöystävällisesti. Liverpoolin leiri ei kuitenkaan koskaan sortunut varmoihin ratkaisuihin, mikä taas tuntuu olevan Apulannan kertosäkeiden clue.

Ehkä nykyisen Apulannan yksi ongelma on siinä, että bändi on tavallaan liian hyvä. Ammatikseen hittejä säveltävä Toni Wirtanen tuntee radiomusiikin melodiat ja koukut niin perinpohjaisesti, että musiikki tuntuu käsityöläismäisen varmalta. Kokemus ja varmuus toimivat kauniisti vaikkapa Bruce Springsteenin americanassa, mutta Apulannan räyhä soi mielenkiintoisemmin Mitä kuuluu -kappaleen horjahtavan rumpuintron tai Silti onnellisen väräjävän säkeistölaulun aikaan, kun löytämisen riemu vielä ruokki tekijöitään.

Kunnes siitä tuli totta -levyn suurin synti on, että se käy tylsäksi. Jopa Styranki ja Sun pitäis luovuttaa -kappaleiden matalavireinen kitaravalli kuulosti ankaralta viimeksi joskus Rammsteinin Mutterin aikoihin. Siitäkin on jo puoli elämää. Varmat ja yllätyksettömät ratkaisut poikivat varmaan muutaman radiosoiton, mutta levymitassa alkaa haukotuttaa.