Arcade Fire – Reflektor

Arcade Fire on maailman suosituimpia indie-yhtyeitä, ja jotain Reflektorin kaltaista siltä oli lupa odottaakin tässä vaiheessa uraa. Muusikoilla on perinteinen menestyneen bändin kriisi. Jotain edellisistä levyistä poikkeavaa on pakko tehdä. Reflektor on julkinen julistus, se huutaa että bändi kehittyy ja menee eteenpäin. Valitettavasti tuplalevy kumisee tyhjyyttään. Se ei onnistu edes ärsyttämään.

LCD Soundsystemin James Murphy on jeesannut tuotantopuolella ja vaikutteita on tällä kertaa haettu Karibian rytmeistä. 75 minuuttia pitkä järkäle yrittää olla Arcade Firelle sitä mitä Achtung Baby oli U2:lle tai Kid A Radioheadille. Kyllähän tämä erilaiselta soundaa kuin aiemmat tekeleet, mutta biisejä saa hakemalla hakea. Yli kymmenen keskittyneen kuuntelukerran jälkeenkään mieleen ei jää kuin nimikkokappale, Afterlife, haikea mutta tanssittava It’s Never Over ja kauniin maalaileva päätöskappale Super Symmetry.

Muuten bändi haahuilee eksyneenä jossain synamattojen, äänitehosteiden ja loputtoman kaiun alla. Pitkät instrumentaaliosat yrittävät luoda tunnelmaa, mutta ne saavat albumin vain junnaamaan paikoillaan.

Reflektorista on yritetty tehdä suuri ja vakavasti otettava taideteos. Lopputulos on kuitenkin pelkkää mitäänsanomatonta äänimattoa, musiikkia kotitöiden taustalle.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.