Arttu Wiskari – Tappavan hiljainen rivarinpätkä

Arttu Wiskarin toinen levy on malliesimerkki siitä kuinka kurjuudella rahastetaan. Aikana jolloin köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, Wiskari laulaa meille tarinoita synkistä ihmiskohtaloista. Itsemurha, perheväkivalta, alkoholiongelma, hajonnut perhe ja huono parisuhde ovat Wiskarin lauluissa normaaleja asioita. Hän latelee kauheuksia luettelonomaisesti, ottamatta sen kummemmin kantaa. Aivan kuin ankeus olisi jotenkin pysyvä ja hyväksyttävä olotila.

Musiikillisesti levy on ihan pätevää pop-iskelmää, ja kertosäkeistä löytyy mukavasti koukkuja. Biisit säveltänyt ja sanoittanut Janne Rintala hallitsee radiosoittoon kelpaavien kappaleiden kyhäämisen, vaikka tekstien loputtomat loppusoinnut ovatkin väkisin väännetyn oloisia.

Seuraavalla levyllään Wiskarin kuulisi mieluusti laulavan jonkun muun tekemiä kappaleita. Tällaisenaan hänen hahmonsa ja ulosantinsa ovat jonkin sortin keskinkertaisuuden ylistyksiä. Vaikka paukkuja olisi paljon parempaakin, hän tyytyy vallitsevaan olotilaan kuten laulujensa surkeat hahmot.