Arvio: Fred Vargas: Hyisiä aikoja - Adamsbergin hankalin juttu

Hyisiä aikoja

Uudet ranskalaiset rikosromaanit ovat meillä harvinaisia. Georges Simenonin Maigretit ovat dekkarien harrastajille tuttuja, mutta elävien kirjailijoiden nimiä ei juuri nouse mieleen.

Yksi hieno poikkeus on: Fred Vargas. Naiskirjailijan useimpien suomennettujen dekkareiden päähenkilö on Pyreneiden vuoristosta Pariisiin tullut komisario Adamsberg.

Adamsbergin rikostutkijajoukko koostuu omalaatuista poliiseista. Apulaiskomisario Danglard on muisti-ilmiö, joka muistaa lähes kaiken kuulemansa tai lukemansa. Yksi tutkija tarvitsee nokoset vähän väliä, toinen puhuu runosäkein.

Adamsberg itse toimii sumean vaistonsa varassa. Hän väittää, ettei hän yleensä ajattele ollenkaan. Kuitenkin hän saa mutkikkaatkin rikokset selvitetyksi yhdessä tutkijaryhmänsä kanssa.

Vargasin kertomuksia värittävät huumori ja ironia; harvinaisia herkkuja dekkareissa. Suomentaja Marja Luoma kääntää rikkaan kielen etevästi.

Uusimmassa romaanissa Pariisissa ja sen läheisyydessä tapahtuu useita murhia, jotka on saatu näyttämään itsemurhilta. Kunkin henkirikoksen tekopaikalle on piirretty merkki, jonka tutkijat oivaltavat kuvaavan giljotiinia.

Se taas johtaa tutkijat tekemisiin Ranskan vallankumousta näyttelevän salaseuran kanssa. Siinä suuri jäsenjoukko kokoontuu säännöllisesti, vallankumouksen aikaisiin asuihin pukeutuneena ja naamioituneena tuon ajan henkilöiksi, kuuntelemaan suurta vallankumousta jonkin aikaa johtaneen Robespierren pitämiä puheita.

Niitä esittää alkuperäisten tekstien mukaisesti mies, joka muistuttaa tarkasti itsekin giljotiinissa päänsä menettänyttä Robespierreä. Naamiot ja asut ovat niin taitavasti laadittuja, että poliiseiden on vaikea erottaa niiden takaa, kuka kukin on, tai kuka esittää Robespierreä.

Ranskan suuri vallankumous oli muutaman vuoden aikana todella radikaali ja kuolemanvaarallinen tapahtumasarja. Sen aikana giljotiiniin saattoi joutua pelkästään vastavallankumouksellisista mielipiteistä epäilemisen perusteella.

Giljotiiniin joutuivat myös itsevaltias kuningas Ludvig XVI ja hänen vaimonsa Marie Antoinette. Surmansa saaneiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, mutta se oli pelottavan suuri.

Olisiko nykyisin leviävä suuri tietämättömyys ja sillä ylvästely tai itsevallan kasvu saanut keskiaikaa tutkineen arkeologi-kirjailija Vargasin kääntämään katseensa Ranskan vallankumoukseen?

Onko ihmiskunta oppinut jotakin siitä?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.