Arvio: Kadonnutta juurta etsimässä

Miika Nousiainen porautuu sukuromaanissaan kohti ymmärtämättömyyden syitä ja hermonpäitä.

Miika Nousiainen

Juurihoito

Otava 2016. 332 s.

Kansallisteatterin ohjelmistoon jo ennen julkaisuaan kiinnitetty Miika Nousiaisen suku- ja hammaslääkäriromaani kasvaa alaotsikkoaan kookkaammaksi maahanmuuttoa, pakolaispolitiikkaa ja identiteettejä pohtivaksi kertomukseksi. Hyväntuulinen huumori kannattelee vakaviakin teemoja.

Copywriter Pekka ei tunne isäänsä. Hammaslääkärinä työskentelevä Eskokaan ei tunne. Veljekset kohtaavat aikuisiällä, ja maailmalle avoin Pekka saa sosiaalisesti solmussa olevan hammaslääkäriveljensä suostuteltua isänetsintämatkalle.

Reissu alkaa Lieksasta, päätyy Ruotsin ja Thaimaan kautta Australiaan. Kiertomatkallaan veljekset löytävät kolme siskoa, mädäntyneitä juuria, särkyneitä hampaita ja itsensä.

Romaani vuorottelee kahden minäkertojan Pekan ja Eskon näkökulmilla, etenee lyhyin lausein, leikkii kuivasti kielellä ja murjoo odotettuun tapaan vitsintynkää.

Nousiaisen kieli on niin helppolukuista, että välillä koukkuja jopa kaipaa. Selostava ja päälauseeseen luottava kieli sortuu aika ajoin väkisin veistettyihin puujalkoihin. Pääasiassa kuivakat huumoritöhähdykset huvittavat.

Juurihoidon ehdoton valtti on terävä, aito mutta kärjistetty henkilögalleria, josta muodostuu mikrokosmos, ei enempää eikä vähempää kuin kuva ihmisyydestä ja ihmiskunnasta.

Kaiken alkuunpanija, mainoshipsteri ja kahden lapsen eronnut isä Pekka on muuttuvan miehuuden ja tasa-arvoisen elämän perikuva. Dominoivana minäkertojana Pekka on kuitenkin muuttumaton tukipilari, jonka objektiiviseen ja oikeudenmukaiseen maailmannäkemykseen lukija voi luottaa.

Kirjallisena hahmona puhuttelevampi on Pekan vanhempi veli. Tunteitaan vain hammaslääketieteen kautta ymmärtävä Esko muistuttaakin pakkomielteisyydessään Vadelmavenepakolaisen Matti Virtasta.

Siinä missä Virtanen on fiksaationsa uhri, kasvaa Esko romaanin aikana sisarparvesta eniten. Draamankaari on ennalta-arvattava, mutta Eskon hahmon perimmäinen tarkoitus ei ehkä olekaan narratiivinen. Tragikoomisesta hammaslääkäristä, joka yrittää romaanin alussa saada optimistiveljensä tajuamaan, että ”mikään ei ole ratkaisu ei mihinkään” kuoriutuu lopulta toivon ja paremman ihmisyyden symboli.

Eskon maailmalle avautumisen muassa myös maan omistamista ja kansallisuuksia koskevat teemat kirjoitetaan auki.

Konstailemattomin rinnastuksin Nousiainen osoittaa, kuinka sorto, vieraan pelko ja oman edun häikäilemätön tavoittelu ovat läsnä kaikkialla. Australian aboriginaalien alistettu asema ja länsimaisen ihmisen häpeällinen alkuperäiskansojen sorto rinnastuu Töölössä kinastelevien pikkulasten nojatuolileikkiin.

Eskon herkän humoristisen avautumisen ja Pekan yltiöoptimistisen maailmankuvan vastakohtana toimii veljesten tukholmalaisessa lähiössä asuva sisko Sari, jolla ulkomaalaisia miehiä ja lapsia on riittämiin.

Rasistiseksi helposti leimattavan persupuheen painoarvoa ei voi olla sivuuttamatta. Sari on koko sisarusparven monikulttuurisin hahmo. Analyyttista pohdintaa veljesten sisko ei puheissaan harrasta, toteamusta tosi elämästä ja kiroilua sitäkin enemmän. Ristiriita on taidokas ote oikeasta arjesta.

Nousiaisen kyky nostaa ajankohtaisia asioita käsiteltäväksi niin, ettei näkökulmia mankeloida kaunokirjallisen prässin läpi, on ihailtava. Kyse ei ole sammakkoperspektiivistä, eikä tavallisen kansan äänitorvena olemisesta. Kyse on moninaisten äänien esittämisestä sellaisenaan. Objektiivisuudesta.

Mediassa ja arkipuheessa toistuvat mielikuvat ja diskurssit Nousiainen kirjoittaa näkyväksi muuntelematta. Siksi romaanista voidaan puhua myös tylsästi aikalaiskuvauksena. Juurihoito ottaa asiat annettuina, kiinnittää ne karikatyyrisiin hahmoihin, ja toivoo, että yhteys löytyy.

Eripuraisen aikamme ratkaisuksi romaanissa tarjoillaan lopulta avoimuutta ja ymmärrystä. Naiivia kenties, mutta mitä ajastamme kertookaan se, jos rauhasta ja rakkaudesta, veljeydestä ja sisaruudesta meitä on jälleen muistutettava?