Arvio: Kaupunkiin eksynyt metsäneläin

Ison kaupungin naiset vievät lapinpoikaa Kauko Röyhkän romaanissa.

Kauko Röyhkä

Lapinpoika

Like 2016. 368 s.

Kohtalo kouraisee lapinpoika Simppaa isommalla kädellä, kun kolme helsinkiläistä hippityttöä ajautuu kesällä 1973 Simpan kotijärven rannalle autiotaloon lomaa viettämään.

Kauniin Sonjan näkeminen paloittelee Simpan elämän kuin vedenjakaja aikaan ennen ja jälkeen. Simpan kasvatti-isä ja eno, erakkomainen ”Nutisti-Aapi”, usuttaa Simppaa sonnustautumaan pieneksi jääneeseen rippipukuun, ottamaan onkeensa sotamarsalkka Rommelin hyökkäysstrategian ja hakemaan hylätystä talosta itselleen naisen.

Sonjan ystävättäret, aggressiivinen Essi ja uhkeapovinen Minna, pistävät kapuloita rattaisiin. Viimeistään seuraavana päivänä Simpalle käy selväksi, että operaatio vaatii huolellisempaa kypsyttelyä, sillä The Roosters -yhtyeen keikkabussi korjaa kedonkukkaset takaisin kivikylään.

Simppa heittää runollisen kauniit hyvästit Lapin luonnolle ja muuttaa Helsinkiin Sonja mielessään. Koiraansa hän ei saata pakottaa kaupunkiin. Vanha koira Nella juoksee Simppaa kuljettavan linja-auton perässä, kunnes väsähtää.

Viimeistään tässä vaiheessa lukijan kurkkua alkaa kuristaa; tämä ei tule päättymään hyvin. Joku muukin kuin Nella tulee saamaan siipeensä ja kipeästi.

Kauko Röyhkän Lapinpoika on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Juonenkuljetus on niin hypnoottisen vetävää, että kirja täytyi lukea yhdeltä istumalta. Röyhkä arvostaa Simppaa eikä pilkkaa tätä, vaikka pistääkin miehen ankaralle törmäyskurssille pääkaupungin arjen kanssa.

Simppa päätyy The Roostersin keikalle ja tapaa taas tutut neitoset. Sonja ei piittaa Simpasta, mutta Minnapa piittaa. Hän vihkii neitsytpojan seksin saloihin ja ujuttaa siinä sivussa Simpan sellaisen lähiöjunan raiteille, ettei Simppa huomaa muilutusta ennen kuin on liian myöhäistä.

Raksajätkä päätyy Minnan isän työmaalle rakentamaan asuntoja muille junantuomille. Minna kampeaa häntä avioliittoon kuin karitsaa teuraalle.

Juurettomuuden tuntu pistää lukijan taas nieleskelemään. Simppa ajattelee Minnan olevan siellä missä pitääkin, kun hän itse ei taas tunne olevansa enää missään. Simppa yrittää sopeutua betonierämaahan ja löytää metsän ja järven vastineeksi meren.

Utuisen ja levottoman Sonjan näkeminen suistaa Simpan tolaltaan kerran toisensa jälkeen. Röyhkän romaanissa ne ovatkin naiset, jotka vievät lapinpoikaa sotamarsalkan ottein, päättävät suurista linjoista ja taktisista siirroista. Simpalle jää urhoollisen ja väsymättömän sotaratsun rooli.

Lapinpoika on kypsä, kaihoisa, yllättävä ja tarkkanäköinen romaani. Se on surumielinen kuvaus siitä, kuinka elämä lannistaa, jos tyytyy toiseksi parhaaseen. Se on myös taitavasti rakennettu romaani Suomen kahtiajakautumisesta ja 1960–70-luvun suuresta maaltamuutosta.

Onko syrjä-Suomella mitään toivoa? Etelään on mentävä työn tai naisen perässä, mutta lapinpojan sydän pysyy haudattuna Lapin routaiseen turpeeseen, tammukkajoen mutkaan.