Arvio: Marko Hautala: Kuiskaava tyttö - Kauhun kuiskaus muuttuu huudoksi tuuleen

Kirjat: Marko Hautalan kirjoitustyyli on nautinnollinen.

Kuiskaava tyttö

Pelko on subjektiivinen tunne. Jollekin jo Harry Potterit nostavat pulssia, toinen naureskelee Paranormal Activityn paukkuville oville ja unissakävelijöille.

Oli säikky tai ei, kauhukirjallisuudessa, kuten -elokuvissakin, pätee vanha sääntö: vähemmän on enemmän. Mitä enemmän teoksessa väännetään pelkoa rautalangasta ja mässäillään ökkimönkiäisillä tai hurmeella, sitä vähemmän se yleensä onnistuu luikerrella ihon alle. Kauhu on psykologiaa.

Abstraktissa vihjailussa ja pelon symboliikassa voi toki luiskahtaa lankun toisestakin päästä turmioon. Liika epämääräisyys karkottaa kauhun elementit horisontin taa, ja lukija jää enemmän arpomaan kuin värisemään. Marko Hautalan Kuiskaava tyttö kärsii piirun verran jälkimmäisestä.

Vaasalaista Hautalaa voinee luonnehtia jo kauhukirjallisuuden veteraaniksi. Kuiskaava tyttö on hänen seitsemäs romaaninsa ja jatkaa samankaltaisilla teemoilla leikittelyä kuin Hautalan parin vuoden takainen teos Kuokkamummo. Ja mikäs siinä, sillä juuri vanhat urbaanilegendat, joilla lapset pelottelivat pihaleikkien lomassa toisiaan, on juuri sitä alkukantaisimpiin tunteisiimme vetoavaa pelon kulttuuriperintöä.

Kuiskaava tyttö virittelee tarinaa toisesta Vaasan historian hämärän legendasta, kaupungin palon aikaan 1800-luvulla menehtyneestä tytöstä, jonka sanotaan kummittelevan vanhan kirkon raunioilla. Vainolainen piinaa uhrejaan ensialkuun kuiskaten.

Tähän ilmiöön törmää myös psykologi Anton Rajamaa, työtoverin merkillisen kuoleman kautta. Kollegan potilaskansioista löytyy hänen tyttärensä Iidan tapaus – tyttären, jota Anton ei ole nähnyt 15 vuoteen. Iida on hakeutunut terapiaan piinaavan kuiskailun vuoksi.

Tästä alkaa kujanjuoksu vanhan Vaasan varjoisissa maisemissa. Ehtiikö lastansa laiminlyöneen isän syyllisyyden kanssa painiskeleva Anton tavoittaa tyttärensä ennen yliluonnollisen esiripun sulkeutumista?

Psykiatriassa diagnosoiduista kuuloharhoista inspiraationsa hakenut tarina on kiintoisa, mutta ei valitettavasti malta pysytellä herkullisessa aiheessaan, vaan alkaa hajota loppuratkaisua kohden, milloin väkivaltaiseksi kultistidekkariksi, milloin goottilaiseksi kummitusromaaniksi.

Keskiössä on Antonin ja Iidan suhde, mutta tästäkään ei saada irti läheskään kaikkea.

Hautalan kirjoitustyyli on nautinnollinen. Kohtauksissa on tunnelmaa ja psykologisen tason kuvailussa otetta. Juonen kuljetus kuitenkin ontuu. Osa tapahtumista jää vailla vastausta, ja tarinan ratkaisu on kovin avoin, jopa abstrakti. Kauhu saa väistyä, kun lukija jää ihmettelemään lukemaansa.