Arvio: Muistin aukkoja

Hanna Råst tutkii teoksissaan identiteettiä ja muistamista.

Hanna Råst

Pine Needles

Galleria Ratamossa 3.4. 2016 saakka.

Hanna Råstin näyttelyssä kuvia kyseenalaistaa kuin omia muistojaan. Tapahtuiko oikeasti näin? Keitä silloin olikaan paikalla? Råst on tutkinut identiteettiä ja muistamista poistamalla, peittämällä, repimällä ja leikkaamalla valokuvia.

Näyttelyn aloittaa Mies jota ei enää ole – pois pyyhitty ihmishahmo valkoisella paperilla. Mies katoaa valkoiseen taustaan joko omasta halustaan tai siksi, ettei häntä enää nähdä tai muisteta. Ehkä hän on vain unohtanut itselleen tärkeät asiat ja laimentunut vähitellen ohueksi.

Näyttelyn tematiikka pysyy samankaltaisena. Aukkoja syntyy niin aikaan kuin tilaankin. Toisinaan aukot peittävät valokuvan lasten kasvot niin, että kuvassa voisi olla kuka tahansa. Joskus aukosta purskahtaa kirjaimia, haparoivia sanoja huoneiden nurkista.

Hieman osoittelevasti nimetty Yhdessä yksin -teos esittää kesäpäivän grillihetken, jossa anonyymien aikuishahmojen joukosta on tunnistettavissa vain yksi lapsi. Teos saa jälleen miettimään muistin huokoisuutta. Jos lapsi on ainoa, joka muistaa tarkasti kyseisen iltapäivän tapahtumat, onko hän ollut paikalla yksin? Minne katoavat tilanteet, joista kenenkään mieleen ei jää mitään?

Yhteiset muistot

Kun jotakin yrittää erityisen intensiivisesti ajatella, tarkan näön piste tuntuu siirtyvän aina vähän sivuun. Niinpä Råstin kuvista on leikattu pois keskustoja, revitty pois ihmishahmoja, raavittu pois henkilöitä. Keskelle katsominen paljastaa vain tyhjää.

Kuvien suikaloiminen ja niiden yhdistäminen kollaaseiksi luo valokuviin liikettä. Kun saman tilanteen (tai samat kasvot) näkee yhtä aikaa monessa ajassa, syntyy tunne välivaiheista, liikkuvasta kuvasta.

Kollaaseissa katsetta johdattavat yhteiset muistot. Perhekuviin voisi vaihtaa kenet tahansa. Tai koulukuviin. Råst on käyttänyt tällaisia geneerisiä muistoja: koulukuvia, kesälomakuvia, kuvia maatalosta, joka voisi olla melkein kenen tahansa mummola.

Erityisesti talot tuntuvat järkkymättömältä osalta historiaa ja nykyisyyttä, mutta nekin ovat vain hetkellisiä rakennelmia, joiden tilalle tulee uusia. Myös se kotitalo, joka tuntuu kiinteältä osalta omaa lapsuutta ja identiteettiä.

Pakonomaista unohtamista

Unohtaminen voi olla väkivaltaista. Ihmisen repiminen pois kuvista vaatii toistoa, jatkuvaa uudelleen aloittamista, ettei yhtäkään kuvaa jää jäljelle. Tällainen unohtaminen on pakonomaista ja villiä.

Pois lähtiessä tuntuu kuitenkin lohdulliselta. Vaikka muistimme on täynnä aukkoja ja valheellisia kuvia, elämä on kuitenkin omamme. Muistot ovat osa identiteettiä, olivat ne tosia tai eivät.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 1 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .