Arvio: Olli-Pekka Tennilän runoissa joku on, ehkä

Olli-Pekka Tennilä

Ontto harmaa

Poesia 2016.

"Huomaat jonkun, joka on ollut koko ajan läsnä. / Äkkiä käy ilmi, että siinä on joku. / On ollut koko ajan. / Ehkä aina."

Jyväskyläläisen Olli-Pekka Tennilän teksti kyseenalaistaa kielen tapoja ilmaista havaintoa. Näennäisen yksinkertainen runo tuntuu ontolta pelilaudalta, johon ilmaantuu harmaita sananappuloita. Toisiaan muistuttaen ne siirtyilevät kysymysten, potentiaalisuuden ja ihmettelyn epämääräisin nykäyksin.

On toistuvaa, että joku on ehkä. Ja että joku on jonakin ja jossakin. Kieli kysyy ja toteaa kuin aforismi ja kurkistaa kuin kuje, välistä englanniksi, välistä loruna. Yhtä kaikki kysymyksen taipumus on tuottaa sanoilta vain vähän muuntunut toisenlainen huomio, arvailu, toinen kysymys.

"Niin meri on tyhjä. / Niin kuin mikään on."

Meri vaikuttaa loputtomalta tai ontolta. Mutta sekin kysyy havaintoa, joka taas kysyy tuekseen kieltä. Kuten merestä ilmaantuu silmiin luoto, olemiseen ilmestyy teko ja mieleen tulee ajatus. Konventionaalisesti nämä havaitaan enemmän ja vähemmän määrättyä merkitsevin käsittein, mutta Tennilän runoilija näkee ne epävarmemmin ”jonakin”.

Havainnon, liikkeen, ajatuksen katkoo alituiseen tuo ”jokin”, särmä, asia, tuleva, katoava, rihma, roso. Tyhjyyteen lipuu sanoja, joilla jotenkin havainnoida onttoa. Sanat liikehtivät kuin tyhjyyden pinnalla hämillään, suunnasta saati tarkoituksesta epävarmoina. Kieli tuntuu tunnustelevan sattumanvaraista laatuaan heilahtelemalla edestakaisin harmaita varjojaan kummastellen.

Ilmaisu saattaa vaikuttaa nokkeluudelta. Pelleilevätkö runot? Ehkä.

Tavallaan. Runot ovat loputtomasta huuhtoutuvia joitakin; konkreettista käsitettä muistuttavia leluja, täpliä, pisteitä, tekoja, ajatuksia, luotoja. Sellaisia teksti sitten kiertää, vilkuilee ja nuuskii, kuin puuta koira tai – miksi ei – kuin koiraa puu.

Teos tuskin haastaa lukijaa estetisoimaan ja eläytymään. Pikemmin hänen on tehtävä siirtonsa. Jos hän pysähtyy (esimerkiksi määrättyyn tietoonsa tai kuvitelmaansa), hän taitaa "hävitä" pelin.

Ontto harmaa joka tapauksessa on "voittaja", kielen luonteen ja luonnottomuuden havainnoijana kiintoisa ja kutsuva kirja. Kuumaladotun ja kohopainetun sidoksen painojälki hämärtyy ja kirkastuu sekin. … "hänen kasvoillaan erottuu hienoja uurteita". Kirjain "o" on tuskin näkyvissä. Sattuma? Kohdan voi lukea "hien ja uurteita".

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.