Arvio: Pate Mustajärven teatterikeikka nojasi laulajan karismaan, mutta se ei riitä jos osa esityksistä on kuin lavalle heitettyjä raatoja

Pate Mustajärvi Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 24.3.2019.

Nick Cave kiertää kesällä Euroopassa Conversations with Nick Cave -konseptin kanssa. Nyt alkuvuodesta australialainen lauluntekijä on testannut esitystä kotimaassaan ja kritiikkien perusteella konsepti toimii.

Cave höpöttelee yleisönsä kanssa, joka saa esittää kysymyksiä ja toivebiisejä. Sitten Cave istuu pianon ääreen ja alkaa soittaa. Ja höpöttelee taas lisää.

Esityksen vetovoima perustuu eksklusiivisuuteen ja intiimiyteen. Verrattain isoja saleja täyteen vetävä Nick Cave esiintyy ilman The Bad Seeds -yhtyettä pienemmälle yleisölle, joka saa kokea olevansa osa jotain harvaa ja valittua joukkoa.

Ei mylvivää areenaa ja läikkyvää muovituoppiolutta, vain sinä – ja tietysti jokunen sata muuta – lempiartistisi kanssa.

Samantapaista kokemusta haluaa tarjota nyt 63-vuotias Pate Mustajärvi kevään Teatterin kummitus -kiertueellaan, joskin yleisö ei esitä toiveita. Mustajärvi ottaa haltuunsa teatterilavan yhdessä säestäjänsä, kitaristi Ari “Kankku” Kankaanpään kanssa.

Lavalla on vain mustalla kankaalla peitetty pöytä vesilaseineen, kaksi jakkaraa ja kitarateline. Koruttomuus on korostettua.

 

Popeda voi halutessaan vetää areena- ja stadionkeikkoja. Jyväskylän kaupunginteatterin 551-paikkainen suuri näyttämö ei ole mikään stadion, mutta ei se myöskään ole intiimi 100-paikkainen klubi. Toki tämänkokoinen keikka on taloudellisesti järkevämpää ja kysyntääkin on, sillä esitys on loppuunmyyty.

Keikan avaa Jukeboksin luona, jonka Mustajärvi omistaa sen säveltäneelle, hiljattain edesmenneelle Olli Lindholmille. Sointi on jokseenkin kolkko, sillä ison teatterisalin luontainen kaiku yhdistettynä vähäeleiseen esitykseen saa kappaleen kuulostamaan kuin trubaduuri soittaisi hiljaisessa messuhallissa.

Juice Leskisen sanoittama Koskipuiston kuu vuodelta 1988 onnistuu jo paremmin. Sävykkäämpi sävellys pakottaa Kankaanpään soittamaan ilmeikkäämmin kuin pelkästään komppikitaraa. Silti alkuperäisen levyversion puhallinosuuksia jää kaipaamaan.

Teatterin kummitus luottaa Mustajärven karismaan. Kankaanpään komppauksissa on vain vähän variaatiota ja musiikillinen anti on paikoin jopa auttamattoman tylsää. Mielenkiintoisin osuus on Mustajärven horinat. Kappaleiden välissä hän juttelee yleisölleen vinyylilevyistä ja lapsuudesta Ikurissa. Siitä, miten koko elämä on ollut lähinnä “huutamista ja venaamista”.

Mustajärvi juttelee yleisölleen ilman mikkiä ja miksi ei, kun ääni kantaa.

 

Esityksen rungon suunnittelu tuntuu jääneen vaiheeseen. Osa kappaleista sopii mainiosti teatteriympäristöön, kuten Jacques Brelin kirjoittama Nyt!, mutta esimerkiksi Lola ei sovi lainkaan joukkoon ja tunnelma hetkeksi lässähtää.

Mustajärvellä on karismaa ja esitys on ihan viihdyttävä, mutta lisäämällä panoksia se voisi nousta täysin toiseen luokkaan. Viulisti, hanuristi, puhaltaja, joku tai vaikka kaikki heistä olisi tuonut esitykseen lisää sävyä. Luulisi, ettei se budjetista jää kiinni. Nyt osa esityksistä oli kuin lavalle heitettyjä raatoja.

Yleisö janoaa nyt tarinoita, tositv:tä, autenttisuutta, artistia horisemassa omia juttujaan. Pate Mustajärvi pitää läpi esityksen kiinni korostetusta äijäroolistaan, joka on tuttu Popedan keikoilta. Paikoin menee överiksi, kuten alapäähuumorin osalta, kun Mustajärvi pitelee mikkiä haaroissaan kuin se olisi penis.

Jokaisella artistilla on rooli, mutta olisi ollut hauska nähdä lavalla myös jotain pakottamatonta, kuten Pauli Antero Mustajärveä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .