Au Pair – Olen pahaa unta

Murheellisena päivänä 11. syyskuuta 2001 alkunsa saanut Au Pair lopetti toimintansa virallisesti tasan 11 vuotta perustamisestaan. Yhtye julkaisee nyt postuumisti viimeisen studioalbuminsa.

Levy keskittyy elämän ja ihmissuhteiden varjopuolien kuvailuun koruttomalla mutta erikoisella äänellä. Myös bändin vuosien saatossa kehittynyt soittotyyli saa nyt enemmän ansaitsemaansa huomiota. Musiikillisesti tuotos sijoittuu kotimaisen valtavirtarockin läheisyyteen, mutta karkottaa rähjäisessä ja romuluisessa muodossaan salonkikelpoisuutta kaipaavat hienohelmat.

Vauhdikkaimmillaan nelikon rypistyksessä kuuluvat etäisesti jopa Radiopuhelimien pisteliäät sävyt ja taas rauhallisimmillaan vaikutteet muistuttavat YUP:n kieroilusta. Vertailukohdilleen yhtye ei kuitenkaan kumartele, vaan luottaa ilmaisussaan ylpeästi omaehtoiseen tyyliinsä.

Yhteissoinnin keskiössä rimpuilee solisti Tomi Tuomaala. Miehen hullunkurinen ja kertova laulutyyli herättää kappaleiden poukkoilevat tekstit eloon vakuuttavalla tavalla. Perinteisen rocklyriikan kaava rikkoutuu useammassakin kohdassa, ja Tuomaala yhdistelee sirpaleista kasaan käskeviä fraaseja. Laulun ja sävelten yhteensovittaminen onkin bändin ehdottomasti parasta antia ja saa mielenkiinnon pysymään sisällössä vaivattomasti.

Todellisena neronleimauksena mainittakoon esimerkiksi Minä olen Pietro Mennea, joka rajussa riivaavuudessaan etenee tekstin räiskyessä laajenevan kulon lailla. Kappaleessa Vajoan kauemmas kitaristi Esa Kosken sävellyskynä on ollut terävimmillään ja musiikki tukee tekstille ominaista itsetutkiskelevaa sävyä.

Laulunaiheiden homogeenisyys muodostuu albumin keskeisimmäksi ominaisuudeksi niin hyvässä kuin lopulta pahassa. Levyn avaava Betonijänis ällistyttää kasaamalla häiritsevän leikillisen tarinan paikkakunnan surullisenkuuluisasta matkalaukkumurhasta suoraviivaisella viittaustyylillään. Kuitenkin albumin päätösraita, yhtä lailla henkirikostunnelmissa vellova Viinaa ja haulikko ei tunnu raadollisuudessaan aukeavan edes ironian kautta ja jättää siten kuulijan melko epämääräisiin tunnelmiin.

Alun ja lopun väliin jäävä kappaletarjonta sotkeentuu hieman liikaa taiteellisuuden ja hourailun verkkoihin. Kokonaisuudesta jää puuttumaan jonkinlainen ryhtiä ja selkeyttä tuova selkäranka.

Yhtenä Jyväskylän rock-piirien omaleimaisimmista osaajista Au Pair onnistuu silti haudankin takaa nauramaan kuulijoidensa kanssa. Yhtyeen saavutuksia tulee arvioida sen kautta, miten hyvin musiikki onnistui saavuttamaan yleisönsä. Olen pahaa unta toimii erinomaisesti itse laadittuna muistokirjoituksena, ei märehdi surussa eikä vaivu epätoivon alhoon. Levyn sisältö ottaa kompuroidenkin paikkansa ja toimii aiempia albumeita vahvemmin osoituksena siitä, millaisen maailmankuvan bändi onnistui musiikillaan välittämään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.