Badding juoksee kovaa Himoksessa

KESÄTEATTERI

J+J TEATTERI

Badding&Badding

Kantaesitys Himosteatterissa 26.6.2008

Jämsän puitteiltaan komean kesäteatterin uutuus on sikäli ylimääräisen haasteen edessä, että pari vuotta sitten nähty Irwin-näytelmä oli yliveto. Yleisön odotukset asettunevat sen mukaisiksi. Jatkaahan Badding&Badding ajallisesti ja lähes paikallisesti siitä, mihin Irwin jätti.

Toteutustyyliltään Risto Hakolan kirjoittama uutuus on kuitenkin - tiettyine samoine piirteineenkin - niin riittävästi eri maata, että Irwinin seuraajaa ei Himoksesta kannata hakea. Myös saavutuksena liikutaan matalammilla vesillä. Tämä ei kuitenkaan ole tekemättä Juha Kuosmasen ohjaamasta esityksestä tapausta. Nuorten näyttelijöiden voimannäyttönä se on merkittävä. Kohtaus kohtaukselta esitys sitä paitsi innostuu ja innostaa lisää. Tarinajännitettä ja dramaturgista kaarta vain voisi olla selkeäpiirteisemmin ja enemmän.

Badding&Badding ei kerro nimihenkilöstä paljon muuta kuin että hän on ujo, halusi esiintyä ja päästä tähdeksi, mutta haaveiden toteutuessa hän havaitsee pelkäävänsä yleisöä ja olevansa mieluummin melkein missä muualla tahansa kuin kirkuvien faniensa edessä. Tämä johtaa itsetuhoiselta näyttävään juomiseen, joka vuoteen 1975 sijoittuvissa tapahtumissa on liikoja korostamatta tuotu esiin.

Keskeisempi J+J Teatterissa on toinen ja nuorempi "Badding", Hapi, joka luonteena rinnastuu epävarmaan kaimaansa, mutta jonka pätemiskanava on toinen - hän pyrkii huipputason juoksijaksi. Kunnianhimoisen isän talutusnuora katkaisee kuitenkin koko tavoitteen ja samalla harrastukselta sen mielen. Jos näytelmässä on perustarina, on se Hapin itsenäistymisen kuvauksessa.

Nuoruuden taitevaiheet

Enemmän Jämsässä virittäydytään silti tunnelmiin, ajan nuorisohenkeen maaseutupaikkakunnalla ja tuolloin suosionsa jo rasittaman ja esiintymisistä todellisuudessakin vetäytymään valmistautuneen Rauli Badding Somerjoen musiikin ilmapiirissä.

Näin nähtynä Himoksen jättikatsomon edessä näytellään kuin "fiilaten ja höyläten". Esitellään joukkokuvaelmia, jotka erityisesti ensimmäisellä jaksolla tuntuvat puolittain sekä ilmaisun että tekstin tasoilla lyövän yli. Näytelmän toinen osa on tarkempi ja tyyliään perustelevampi siitä huolimatta, että esitys entistä antaumuksellisemmin päättyy yleiseen riehaan. Mutta sehän kuuluu ikään kuin asiaan jo musiikkinäytelmien yleisen käytännönkin mukaan.

Alapään vitsailuun epävarmuuttaan karkaava nuorisosanailu on hallitsevinta hyvin samantyylisesti rajulla volyymilla näyttelevien Matias Häyrysen (Jami) ja Mikko Leinosen (Jori) kohdalla. Antti Heikkinen Hapina on vetäytyvämpi ja perustelee henkilökohtaista kehitystään melko johdonmukaisesti. Leena poikien ihastuksen kohteena on kirjoitettu hieman etäisemmäksi, haavekuvaksi, jollaisena Milja Nordström Leenaansa myös ilmentää. Suvi Leinosen Sisko saa luonnetta ja tietoisuutta mitä pitemmälle edetään. Pauliina Lehtisen Ritu tekee muutaman aivan mainion vuoropuhelun, erityisesti naisellisia keinoja vanhempien taltuttamisessa käyttäessään.

Badding&Badding kuvaa nuoria ihmisiä taitevaiheessa. Tulevaisuuden kuvien näköalattomuutta konkretisoivat myrkkyyn kuolleet kalat tehtaan saastuttamassa vesistössä. Lisäksi ja totta kai edeltävä sukupolvi ja virkavalta tuntuvat elävän typerässä, tyystin nuorison esikuvaksi kelpaamattomassa maailmassa.

Viimeksi mainitut ilmennetään Jari Silventoisen ja Kaisa Mäkisen poliiseissa, Petri Silventoisen ja Lahja Lahtisen vanhemmissa ja Matti Sutisen urheiluseuran puheenjohtajassa karikatyyrein tai muutoin hupaisain alleviivauksin. Kaarina Juurisen baarinpitäjä taas on näissä yhteyksissä "edes yksi nuorten ymmärtäjä" ja hänen asiakkaansa, Martti Tammisen hiljainen Koistinen on äänessä lähes vain laulaessaan aivan odottamatta ja miltei liikuttavan hennolla virityksellä Terry Jacksin Seasons In The Sunin (Päivät kuin unta vaan...) suomenkielisen version.

Laulut heijastavat Raulin persoonaa

Musiikki on valtaosin Baddingia Skiffle Kingsin hyväntuulisina esityksinä. Tässä yhteydessä skiffle-numerot eivät kiihdy odotetun riehakkaiksi kuin tarvittaessa - kuten tietysti rokatessa. Werner Bros'n Jari Tuukkasen ja Jussi Ruposen sekä Kirsi Laamasen ja Samu Salon muodostaman yhtyeen tulkinnat ovat tyylin mukaisine stemmoineen keveitä ilman liiallista hupailua ja sisältävät siksi myös teemaa korostavaa vakavampaa inhimillisyyttä. Kaikkiaan musiikki edustaa esityksen kokonaisrakenteessa tärkeää tasoittavaa, hillitsevää ja runollistavaa tekijää. Toisaalta Skiffle Kingsin mallikasta soitantaa voi pitää konserttina näytelmän sisällä.

Laulut heijastavat kuin mielikuvaa Baddingin hiljaisesta ja herkästä persoonallisuudesta ja ne tulkitaan siihen katsoen; lähes vailla Werner Bros'lla usein korostuvaa huumorivetoista latinkia. Laulajana keskeinen Kirsi Laamanen ei riehaannu varsinaiseen irrotteluun edes menevämmissä sooloissa, kuten Enkelinkasvoissa, vaikka ainekset ovat ilmassa. Muutoin Skiffle Kingsin laulu ja soitto ei hakeudu väkisin imitoimaan Baddingia, mikä on vain hyvä.

Lopussa tilanteiden solmut vedetään luistavin siimoin ja rokaten yhteen. Tällöin myös Rauli Somerjokea pidättyvänä ja näytelmän luonteen mukaisesti taustalla esittävä Jari-Pekka Rautiainen pääsee ensimmäisen kerran varsinaiseen vauhtiin; ihan näköisin elkein.

Esitys on verrattain pitkä ja sen läpi kantaa ponnistuksen jälki. On valloittavaa, että pääosin nuoret esittäjät paneutuvat nähdyllä intensiteetillä toteuttamaan erilaista ja uutta kesäproduktiota. Samalla Himoksessa on näkyvissä myös kesäteattereille yleensä ominainen ja sellaisena suomalaiskansallinen jokamiehen tunnelma, kompastelua, jaarittelua, pihamaan hauskanpitoa.

TEPPO KULMALA

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.