Betoniyö

Pirjo Honkasalon uusi elokuva Betoniyö on taidokas, ekspressionistisen valohämyn täyttämä vaellus ja unidraama Helsingin yössä. Siinä on kaikki puhtaan taide-elokuvan elementit. Honkasalon toteutus on ehdottoman originelli ja muodollisesti rohkean hallittu.

Nuoren pojan käsi pyyhkii peiliä elokuvan alussa. Olemme unenomaisessa tilanteessa yhdessä 14-vuotiaan Simon (Johannes Brotherus) kanssa. Hän etsii omaa itseään ja elää yhdessä kovapintaisen isoveljensä Ilkan (Jari Virman) ja äitinsä (Anneli Karppinen) kanssa. Äiti on ajautunut irrallisiin suhteisiin ja alkoholin käyttö sävyttää arkea.

Simo on avoin vaikutteille ja elää hetkessä niin arjen kuin sisäisten unelmiensa tasoilla. Hän tarkkailee vastapäätä asuvan miehen (Juhan Ulfsak) touhuja. Elämä on raadollista, mutta myös herkkää ja aistivoimaista. Erilaisuudestaan huolimatta veljekset ovat läheisiä toisilleen.

Pirkko Saision romaaniin (1981) perustuvan elokuvan tarina on tiivis, maanläheinen ja konstailematon. Se saa lyyriset, ajattomat sävynsä Simon unelmien myötä.

Simo uneksii sillasta, jonne juna saapuu ja syöksyy veteen, minkä jälkeen Simokin löytää itsensä tuolta vedenalaisesta maailmasta. Hypnoottinen tunnelma vie mukanaan ja alun unimaisemat määrittävät myöhempää kerrontaa.

Elämän konkreettisuus on läsnä, eikä vain ympäröivän betonimaiseman muodossa, vaan myös ihmissuhteiden tasolla. Silti henkilöt puhuvat paikoin filosofisesti, ikään kuin maailman tuhoa eri tavoin ennakoiden.

Ohjauksessa on vahvaa tilanteiden tajua, tunnelman hakua ja atmosfäärin hehkua. Tähän mustavalkoinen ilmaisu sopii erityisen hyvin.

Betoniyö on hyvin poikkeuksellinen teos suomalaisen elokuvan kentässä. Siitä näkyy Honkasalon pitkä tie elokuvan taiteellisen tyylittelyn osaajana.

Peilikuvat heijastavat mahdollisuutta siirtyä toiselle puolelle, unen maailmaan aivan kuin Jean Cocteaun hengessä, ja skorpionit ovat läsnä kuten Luis Buñuelin elokuvissa. Kerronta liukuu paikoin kuin alitajunnan syvissä vesissä.

Kyse on mustavalkoilmaisun sykähdyttävästä maalauksellisesta voimasta. Kuvat pysäyttävät katsojan. Peter Flinckenbergin kamera kiertää ihmiskohtaloita tiiviin läheisesti, ja teos on läpikotaisin Honkasalon (Mysterion, Tulennielijä, Melancholian 3 huonetta, Ito – kilvoittelijan päiväkirja) ohjauksellisen ajattelun kyllästämä. Tämä näkyy elokuvallisten ilmaisukeinojen hienona balanssina.

Kameran ja näyttelijöiden liikkeet sulautuvat toisiinsa, ja asetelmat saavat syvyyttä, kun kuva-alan kerronta syttyy paikoin jopa kolmitasoisena.

Betoniyössä eivät vain henkilöhahmot ole tärkeitä, sillä maisemalla, sateella, kuluvalla ajalla ja tapahtumapaikoilla on kaikilla omat ”kasvonsa”. Kokonaisuus syntyy näiden kaikkien keskinäisestä yhteissoinnista.

Johannes Brotherus on hyvin läsnä herkkänä Simona. Tarina elää hänen etsivillä kasvoillaan. Monet kaksoislähikuvat hänestä ja Jari Virmanin Ilkasta tuovat merkittäviä ulokkeita kerrontaan.

Anneli Karppisen hiukset ja kasvot ovat kerronnassa ensiarvoisen tärkeitä elementtejä. Karppisen kasvokuvissa on eletyn elämän realistista tuntua, joka vain syvenee elokuvan tyylivaikutelmien myötä.

Ohjaus: Pirjo Honkasalo. Rooleissa: Johannes Brotherus, Jari Virman, Anneli Karppinen. Tyylilaji: draama.