Blue Jasmine

Woody Allen on 78-vuotias, mutta mikään ei tunnu hidastavan elokuvien tekoa. Blue Jasmine on vasta ensi-illassa, mutta Allenin seuraava elokuva on jo ilmoitettu ensi vuodelle.

Näin on ollut jo pitkään ja ilmeisesti tulee myös olemaan niin kauan kuin Woodyssa henki pihisee.

Edellisestä Allenin täysosumasta eli Match Pointista on jo kahdeksan vuotta. Sen jälkeen on syntynyt tasoltaan vaihteleva määrä romanttisia komedioita ja yksi synkeämpi rikosdraama eli Cassandra’s Dream. Edellinen, To Rome with Love, oli Allenin viimeaikaisimmista tyhjänpäiväisin höpökomedia.

Siispä onkin ilo huomata että Woody Allen on jättänyt hömppänsä sivuun ja paneutunut erinomaisen kipakalla energialla ihmissuhdedraaman kimppuun. Sanansäilä iskee tarkasti ja elokuvan ihmisiä tarkastellaan varsin säälimättömässä ja armottomassa valossa.

Humoristisuus syntyy siitä, että nämä ihmiset ovat niin lujasti omissa narsistisen minänsä hetteiköissään kiinni, että he näyttävät jo naurettavilta.

Jasmine (Cate Blanchett) saapuu henkisesti täysin romuna New Yorkista San Franciscoon. Tarkoitus olisi asua hetken sisarpuolen (Sally Hawkins) taloudessa ja laittaa henkilökohtainen elämä kuntoon.

Jasmine on menettänyt kaiken: poissa ovat makea yläluokan elämä, rahat ja säästöt, kun pankkiirimies Hal (Alec Baldwin) petti ja jätti. Samalla myös sisarpuolen ja tämän entisen miehen (Andrew Dice Clay) arpajaisvoiton rahat ovat kadonneet Halin hämärällä sijoitusneuvonnalla kuin Wincapitaan konsanaan.

Jasmine ei voi käsittää, että hän on pudonnut elämässään pohjalle. Häilyväinen luonne ei hädässä yhtään auta, itse asiassa päinvastoin. Pienipalkkainen työ hammaslääkärin vastaanotto-apulaisena on tuskaa, eivätkä ahdistusta yhtään lievennä hammaslääkärin lähestymisyritykset.

Yksinäisen Jasminen ympärillä alkaa pörrätä muitakin miehiä riipaisevin seurauksin.

Elokuva on rakennettu takaumia käyttäen. Jasminen elämää kuvataan San Franciscossa, johon leikataan tapahtumia menneisyydestä New Yorkissa, kun kaikki oli vielä hyvin.

Takauma on kuin Jasminen ajatus, jonka jokin ärsyke tai muisto nostaa pintaan. Katsojalle se selkiyttää tapahtumia ja auttaa ymmärtämään Jasminen mielenliikkeitä. Välillä kuva on kuin palapeli, joka vähitellen täydentyy.

Jasmine pulppuaa itseriittoista monologiaan, joka ei anna toisille suunvuoroa. Kärkevästi hän arvostelee muita ja nostaa itsensä muita tärkeämmäksi. Sääliksi ei Jasminea käy, siihen hän on liiankin neuroottinen. Vaikka rahaa ei ole, on ykkösluokassa lennettävä ja Vuittonin laukkuja käytettävä.

Allen ohjaa näyttelijöitään taitavan ilmavasti saaden heistä näkyviin erinomaisen tärkeitä ja kirpeitä luonteenpiirteitä, jotka rikastuttavat kokonaisuutta herkullisesti. Alec Baldwin osaa olla pirullisen itseriittoinen ja kaksinaamainen paskiainen. Takavuosien törkyturpa, Renny Harlinin Ford Fairlanestakin tuttu Andrew Dice Clay hämmästyttää taitavalla osaamisellaan joka paljastaa hänestä vakavammankin puolen näyttelijänä.

Sally Hawkins tekee ristiriitaisen mutta isosydämisen sisarpuolen taidolla. Myös Bobby Cannavale uutena poikaystävänä on kiintoisan sympaattinen hahmo omassa yksinkertaisuudessaan.

Suurin voitto Blue Jasmine on Cate Blanchetille, joka laittaa itsensä likoon niin totaalisesti, että muuttuu täysin hahmoksi jota näyttelee: katkeroitunut, rosoinen, narsistinen, säälittävä, ruikuttava, huomiota kaipaava nainen, joka on täysin poissa elämänsä raiteilta. Blanchett näyttelee loistavasti ja todennäköisesti nappaa suorituksellaan Oscarin.

Woody Allen osaa terävänäköisenä havainnoitsijana tehdä varsin kitkerän elokuvan katkeroituneesta ihmisestä niin, ettei lopputulos ole mitenkään hapan vaan vinosti hymyilevä taidokas draama meistä ihmisistä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.