Blues selätti pakkasukon

BLUES

KAT BALOUN

Popparissa 4.2.2012

Tulipa hyvä fiilis blueskeikasta. Eikä tarvittu mitään erikoista tai ihmeellistä, vain täydellisen maukasta perusmeininkiä. Rapiat kolmikymppinen pakkanen unohtui Popparin bluessaunassa tyystin.

Tomi Leinon trio on uskomattoman hyvä komppaaja kenelle tahansa bluestähdelle, kotimaiselle tai ulkomaiselle. Paljon kitaristi-laulaja Leino ja basisti Jaska Prepula ovatkin touhunneet ulkomaisten taiteilijoiden kanssa, meillä ja muualla. Ryhmän rumpali on monessa mukana oleva Mikko Peltola, ja hänen kauttaan tullaankin perusasioihin. Yksi asia nimittäin erottaa tämän ryhmän useimmista suomalaisista yrittäjistä: svengi. Soitto kulkee upeasti vaikka ja koska basisti ja rumpali eivät soita mitään ylimääräistä, eikä Leinoakaan voi moittia turhasta kikkailusta, edes virkatehtäviin kuuluvalla soolo-osastollakaan. Tämä bluesrummuttelu se vasta saattaa tuntua helpolta hommalta. Nuottikuvasta katsottuna se onkin äärimmäisen yksinkertaista puuhaa, mutta svengin luominen on ihan toinen juttu. Moni ei opi sitä ikinä.

Bändin toinen suuri plussa on soundi. Se on perinteinen ja samalla ajaton eli aina tuore. Ensin on sisäistetty traditio täydellisesti, ja kun tyylitaju on pettämätön, myös omaa tatsia sopii sekaan. Maukasta soittoa, josta mitään en vaihtaisi pois.

Illan ulkomainen tekijä oli Kat Baloun, Saksassa 90-luvun puolivälistä asunut amerikkalainen laulaja ja harpisti. Isoa tähteä Balounista ei koskaan tule, mutta pienen klubin lauantaiyöhön hän oli täydellinen tunnelmanluoja. Laulajana Baloun on vahva, tyylipuhdas shouter. Fiksusti hän ei kuitenkaan luukuta täysillä koko ajan, vaan osaa säästää kovimmat ja raaimmat tehot settien kliimakseihin. Bluesharppu on Balounilla hallussa kotitarpeiksi, soitin täytti tehtävänsä bändisoundin kiinteänä osana, ja svengasi sekin hyvin.

Popparissa kuultiin paljon Balounin omia biisejä ynnä lainoina muun muassa Albert Kingiä, Fats Dominoa ja jopa Grand Funk Railroadin aikoinaan hitikseen tulkitsema Some Kind of Wonderful. Skaala oli siis suhteellisen laaja letkeästä jump bluesista rock’n’rollin ja bluesin taitekohtiin. Tyyli oli kuitenkin koko ajan oma ja eheä. Ennen kaikkea bändin hypyttävä meininki piti tanssilattian ahkerassa käytössä koko parituntisen keikan ajan.

PENTTI RONKANEN