Bo Carpelan – Yötä vasten

Bo Carpelanin postuumi Yötä vasten on täynnä luopumista ja hyvästijättöä. Kaksi vuotta sitten edesmenneen Carpelanin lyriikka pitäytyy tälläkin kertaa aiemmissa perusaineksissa.

Silti tuuli, ruoho ja puut eivät ole pelkästään lohdullisia elementtejä, vaan läsnä ovat myös kylmyys, kuollut kaisla ja sahanpuru. Kurkien villi huuto viestii vapauden mahdollisuudesta, mutta yksinäisyydessä kuuluu vain lintujen ”tyhjä laulu”. Yksinäisyyden kohtaaminen on osa olennaisen ymmärtämistä.

Modernismille tyypillinen minän ja maiseman sekä minän ja sinän rajojen hälventyminen ilmaistaan mystiikkaa hipovin paradoksein. Silloin ”kirkkaassa illassa / valo vaipuu, vajoaa lävitsesi / syvään pimeään ja ajaa sen / meistä”. Identiteettiongelma näyttäytyy perinteisesti peilisymboliikkana, mutta luottamus ihmisen ydinolemuksen tavoittamiseen on vain hetkittäinen.

Goethen Vaeltajan yölaulu on kaikupohjana Vuorten yllä -runossa: ”Vuorten yllä / äänetön. / Puiden latvoissa / hiljaisuus. / Metsän linnut / vaiti. Pian / sinä.” Suhtautuminen Edith Södergranin käsitteistöön on varauksellinen. Tämän ”yksinkertaisen avaruuden” ylitse Carpelan kohottaa rajallisuuden mahdollisuudet.

Antiikin filosofeista Carpelan haastaa tällä kertaa Parmenideen ja muuntelee tämän esittämiä perusprinsiippejä ”kaiken täyttäväksi valoksi” ja ”näkymättömäksi yöksi”.

Myös usko sanojen voimaan näyttäytyy kahtalaisena. Tieto kuolemasta lävistää senkin, mutta runoilijan tehtävä on silti valon puolelle asettuminen.

Carpelanin väreilevän muotokielen kuulaus ei nytkään sulje pois hienoista ironiaa ja tähän aikaan suunnattua kommentointia. Suoritusten ja rahamarkkinoiden maailmassa elämän tarkoitusta ei onneksi pysty mittaamaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.