Bob Dylan loi karnevaalin

BOB DYLAN & HIS BAND Never-Ending Tour.

Helsingin Hartwall Areena 1.6.2008

Avausnumero Leopard-Skin Pill-Box Hat vyöryttää kitaroita esiin yli 40 vuotta sitten syntyneen vimman tuntumaan, ja Lay, Lady, Lay uuteen tyyliin laulettuna kakkosnumerona alkaa jo tuottaa illasta odottamattoman. Kun kolmas 60-luvun kappale sattuu olemaan lämpöisen humoristisesti sävytetty, surumielinen ja hellyttävä Visions of Johanna, on elokuvamaisen illan moniulotteisuus selvä, vaikka moni seuraavista esityksistä laukkaa toinen toisensa kavioissa.

Bob Dylanin teokset ovat taikurin ottein avoimeen syvätajuntaan vetoavia ja läsnä, eivät ne katoa satojen sukupolvien mukana. Kiertueen otsikko on vuodesta 1988 lähtien ollutkin Never-Ending Tour. Hän kirjoittaa arvoituksellisuutta ja yksinkertaisuutta yhteen liittävää lyriikkaa. Hän uudistaa sitä musiikissaan ja saman kappaleen sisällä aina. Hän on nahkansa uudelleen luova, nöyrältä näyttävä yksinäisten tuulten sankari.

Tulkitessaan ihmisyyden välittömyyttä ja elämän absurdia monimutkaisuutta hänestä on muodostunut omalaatuinen ja myyttisenä arvioitava henkilöitymä, henkinen magneetti.

Nyt hän oli sama vakava jokeri, mutta hauska myös. Dylan, joka ei taaskaan soita kitaraa; Dylan, joka kosketinsoittajana punoo pieniä juoksevia lentomattoja yksi yhteen bändin kanssa; Dylan, joka ei vastaa klassikkolaulujensa kaikuun tuottamalla niitä esiin vanhasta muistista; Dylan, joka osaa uudistaa joka hetki.

Dylanin tyyliä on ilmaista säkeiden, sanojen, tavujen uusin painotuksin. Hän muuntaa äänen entisen sointuisuuden tilalle toisen, raaemmin blues-pohjaisen, usein puhuvaan tyyliin etenevän tavan tulkita. Se tekee hänestä eri ottein kertojan. 2000-luvun hän jälleen kerran on elänyt toisenlaista kautta.

Mestarin mielikuvastoa

Moni kappaleista ja varsinkin tuoreimmista kulkee kevytvetoisen bluesin pohjalla. Jos ilmeikkäästi, niin joskus vähän oudoksuttavan särmättömästi ja harmittomasti näiden maailmoihin maalataan kitaroita, rock- ja popmusiikillista raikkautta.

Modern Times -albumin (2006) monet konserttilaulut soivat rockabillyn, bluesin, beatin, iskelmän ja yhteensä amerikkalaisen sekahedelmämusiikin ja -runouden cocktailina, joka ei toistaessaankaan vaikuta vain toistolta ja jossa on mielikuvastoa.

Hyväntuulinen muodonmuutos

Svengi esimerkiksi kappaleessa The Leeve's Gonna Break on vilpas ja värikäs puhumattakaan 60-luvun yhdestä tunnusteoksesta: Highway 61 Revisited tai hieman myöhemmästä kappaleesta Watching the River Flow, joka on muuttunut herkältä tunnelmaltaan tuiman rockin suuntaan, kuten lauluista moni. Se kuuluu tämän lajin karnevaaliin.

Dylan oli hyvässä vedossa ja sillä tavalla hyväntuulinen, että esitteli orkesterinsa lähes huumorimiehen ottein. Samainen Bob Dylan, jonka on nähty myös viis veisaavaan yleisöstään tai yhtyeestään. Tällaista muodonmuutosten kierrosta taiteet tunnistavat veressään usein.

Never-Ending Tour tarkoittaa, ettei pysähdytä. On paras katsoa musiikillisten ja muiden spektrien läpi elämää sellaisena kuin se eri vaiheissaan on. Ballad of a Thin Man on tänään erilainen keskiluokkaisuuden arvostelma kuin se oli 60-luvulla. Dylan on ottanut siihen mukaan jotakin muuta, niin kuulen, säe säkeeltä, ja kuulijaa haastetaan edelleen.

Tarinaa tarinaan

Like a Rolling Stone pehmeine välisoittoineen ja myrskyä kohti vyöryvine kitaroineen on se kappale tuhat vuotta myöhemmin ja sata vuotta aikaisemmin. Se on niin hyvä, että on adjektiiviton ja ajaton.

It's Al Right, Ma (I'm Only Bleeding), luolansuulta juokseva yhteiskunnallinen vuoripurotilitys tulee samoin; toisin aksentein kuin ennen, aivan niin kuin mikä muu tahansa vanhemmista ja ajattomista Dylan-klassikoista. Puhumattakaan uusimman Modern Timesin eri versioista, jotka Dylan tuo näyttämölle rockabillymaisen kansanpoljennon ja nopean bluesin painalluksin.

Bob Dylan on luonut 60-luvun nasaalista tarinankertojasta, 70-luvun pehmeästä tai villistä rock -ja gospellaulajasta, 80-luvun sisäänpäin katsovasta sfinksistä ja 90-luvun riipaisevasta surumielisyydestä merkillisen yhdistelmän.

Hän laulaa paikoin kuin itsevarmempina varhaisaikoina. Hän eläytyy kuin 70-luvulla. Hän vetäytyy kuin 80-luvulla ja hän on tuskainen kuin koskettavimmillaan 90-luvulla. Ja hän on läsnä kuin tuulessa.

Hän luo tästä kaikesta spiraalin, joka luultavasti vastaisi samaan haasteeseen vielä tuhat vuotta.

Dylanin uusi ääni aksentoi ja tahdittaa toisin kuin ennen, jakaa ja luo rytmikkyyden epärytmikkäin ulkoisin elein miltei kuin ennen.

Kitarahorisontteihin jää koko kesän kattavaksi muistoksi leijumaan myös vavahtavana uinuva melodia Dylanin illan kauneimmassa ja liikuttavimmassa numerossa. Se on laulajan kristillisen kauden yksi suuri helmi Every Grain of Sand.

Kuulen muinaiset askelet kuin meren liikkeen / Joskus kun käännyn, siellä on joku, toiste minä itseksein / vastavoimien vaakakupissa oleilen / Kuin jokainen putoava varpunen, kuin jokainen hiekanjyvänen.

TEPPO KULMALA