CMX – Seitsentahokas

CMX on yksi niistä orkestereista, joiden levyjen arvostelemisessa viikon kuuntelun jälkeen ei ole oikeastaan yhtään mitään järkeä. Edellinen, suoraviivaisempaa ja popimpaa materiaalia sisältänyt Iäti-albumi tuli kehuttua maasta taivaisiin, mutta niin vain kävi, että alkuinnostuksen jälkeen se jäi hyllyyn pölyttymään.

CMX:llä on tapana julkaista helpommin sulateltavien levyjen jälkeen haastavampia proge-eepoksia. Seitsentahokas on taas albumi, jonka avautumisessa menee jonkin aikaa. Se ei ole vuoden 2000 Dinosaurus Stereophonicuksen tyylistä puhdasta proge-pastissia tai vuoden 2007 Talvikuninkaan avaruusoopperaa. Mikä levystä sitten tekee niin hankalan? Tarttuvia kertosäkeitä löytyy vaikka kuinka paljon ja kaikki vuosien varrella tutuiksi tulleet CMX-elementit ovat läsnä. Vastaus on se, että levy on ruma. Hyvällä tavalla ruma.

Soundimaailma hyökkää täysillä päin kasvoja. Poissa ovat CMX:n levyillä välillä esiintyneet metallisen murisevat kitarasoundit. Seitsentahokas ei murise, se kirskuu. Laitetaan pakettiin vain kaksi kitaraa, basso, rummut, laulu ja huuto. Lisätään mahdollisimman vähän kitarasäröä ja tuttuun tapaan omituisia tahtilajeja. Valmis paketti on moderni vastine bändin Aurinko-albumille. Vaikutteet tulevat todennäköisesti ihan jostain muualta kuin tuolla levyllä, mutta jollain oudolla tavalla tunnelmassa on jotain samaa. Bändi itse kuvaili Aurinkoa aikoinaan, että se kuulostaa siltä kuin ampiainen surisisi tulitikkulaatikossa. Nyt ampiaisen tilalla on kimalainen.

Aurinko lainasi Pixiesiltä, ja bändin parhaimpiin kuuluva Aion veti homman välillä ihan Radioheadiksi. Tiedä sitten onko tällä kertaa kyseessä tietoinen vaikuttaja, mutta Seitsentahokkaassa kuuluu kaikuja Toolin tuotoksista. Musiikki ei missään tapauksessa ole yhtä monimutkaista, eivätkä soittajat saman tason virtuooseja. Fiiliksessä on kuitenkin jotain hyvin samankaltaista. Soundien lisäksi se taitaa johtua siitä, että A.W. Yrjänä on änkenyt teksteihinsä tällä kertaa melkein koko maailman. Ennen levyn julkaisua laulaja kertoi saaneensa vaikutteita ufotutkimuksesta. Taivaalla lentäviä esineitä löytyy kannen lisäksi muutamasta biisistä, mutta pääosissa vihreät tai harmaat oliot eivät ole.

Rikkisuudellun yltiömelankolisen hempeilyn lisäksi levy ei anna armoa. Se rähjää ja rähisee, ja ahdistaa aluksi. Yrjänän ulosannissa lempeä baritonimörinä antaa usein tilaa bändin alkuajoilta tutulle huutolaululle, ja uusi rumpali Olli-Matti Wahlström soittaa edeltäjäänsä Tuomas Peippoa rokimmalla ja raskaammalla otteella.

Levynteko oli bändille pitkä ja vaikea prosessi, kuten lopputuloksen aukeaminen kuulijallekin. Kun levy vihdoin paljastaa salansa, niin voi hyvällä omallatunnolla todeta sen olevan parasta CMX:ää sitten Aionin. Täysin erilaista, mutta yhtä palkitsevaa. Seitsentahokas on mukavan kiukkuinen kitaralevy keski-ikää lähestyviltä äijiltä.