CMX: Mesmeria (Sony)

CMX, tuo ikiliikkuva dinosaurus. Perjantaina julkaistu Mesmeria on torniolaislähtöisen yhtyeen 15. studioalbumi.

CMX. Yhtye, jonka kuuntelija voi kuvitella olevansa hitusen muita parempi ihminen, myönsi sitä tai ei. Mutta nyt ylemmyydentunne ei synny yhtä paljon postmodernista ironiasta ja viittauksista kuin musiikista hehkuvasta lämmöstä ja sanoitusten sympaattisista kertomuksista.

Yhtye tuntuu jokaisella tuotoksellaan haluavan ottaa riittävän pituisen välimatkan edelliseen albumiin. Mesmeria onkin hyvää vastapainoa edellisen levyn Seitsentahokkaan viileälle kovuudelle.

Mesmerian, kuten monen muunkin CMX-albumin laulut ovat tarinan aihioita, joissa yhdistyvät henkilökohtainen ja kosminen. Laulujen hahmot ovat tarkkailijoita, jotka pohtivat ihmisyyteen ja maailmaan liittyviä kysymyksiä itseään ja ihmisyyttään laajemmassa mittakaavassa.

Sanoittajana A.W. Yrjänä on pelkistänyt ilmaisuaan. Vaikka laulujen nimet ovat edelleen sellaisia kuin Hyperborea tai Eksopaleoklimatologi (tämä on se huumoriosuus), sanoitukset antavat kuulijalle tilaa tulkintaan osoittamatta liian voimakkaasti mihinkään suuntaan. Harvoin on myöskään kuultu Yrjänän laulavan miten ”sydän palaa rinnassaan” (Laavaa), mikä on tietysti positiivinen ja mielenkiintoinen asia, kun on kyse CMX:stä.

Mesmeria on poplevy yhtyeen albumisarjassa, johon on mahtunut niin progea kuoro-osuuksilla kuin hardcorepunkia ja kaikkea siltä väliltä. Se on pehmeä, tuoreen kuuloinen ja yllättävän moni-ilmeinen teos, josta paljastuu aina lisää kerroksia useamman kuuntelun myötä.

Kertosäkeet tarttuvat heti tajuntaan. Soitossa on energistä levottomuutta kuin ihmismielessä keväällä pitkän talven jälkeen. Levyn on tuottanut ja kosketinsoittanut Pariisin Kevät -yhtyeestä tuttu Arto Tuunela. Hän onnistunut löytämään CMX:stä uuden kulman: kolmeakymmentä hipovan yhtyeen kukkea soundi ei ole mikään itsestäänselvyys.

Modernit, minimalistisen avaruudelliset kosketinsoundit ja kaikuivat kitarat pelaavat yhteen suurten avaruuteen viittaavien sanoitusten kanssa. Tästä syntyy kiehtova ristiriita, joka on kuitenkin varsin looginen. Levyn varsinainen yllättäjä on pianoballadi, Yrjänän mittapuulla suoraviivainen nuoruusmuistelo Teräs.

Mukana on vielä annos rähinää ja raskaita riffejä, jotta yhtyeen mukana kasvaneet eivät polta bändipaitojaan. Mestarirakentaja-kappale taas voisi vielä hyvin olla jatkoa edelliselle Seitsentahokas-albumille huutoineen, kolkkoine tunnelmineen ja rauhoittuvine c-osineen.

Yhtyeen tavaramerkki mystiikkakaan ei ole jäänyt minnekään, se korostuu etenkin albumin loppupäässä. Hypnoottinen vaikutelma rikotaan tyylipuhtailla popkertosäkeillä esimerkiksi kappaleessa Mystiikan ontologinen sydän.

Viimeinen laulu Eksopaleoklimatologi on apokalyptinen tarina, joka virtaa eteenpäin kuin vesi muinaisen luolan lähteessä – vielä hetken ennen luolan sortumista.