Claes Andersson - Oton elämä

Suom. Liisa Ryömä. WSOY 2011. 240 s.
Claes Anderson (s. 1937) on älykäs ja sivistynyt ihminen, jonka kirjoihin tartun innolla ja usein palaan hänen runojensa ääreen.

Uuden kirjan kohdalla hämmästyn oikeastaan aina, että se on suomennettu. Andersson puhuu niin hyvin suomea, että voisi hyvin kuvitella hänen kirjoittavan suomeksi. Ehkä ajatus kulkee parhaiten kotikielellä. Hänellä on myös musiikin kieli, joka ei tunne kielirajoja. Jazzmuusikko Andersson nauttii Bachin Matteus-passiostakin.

Anderssonilla on sosiaalinen omatunto, ja siten hän on sukulaissielu Oton elämä -teoksen päähenkilön kanssa. Aikalaisromaani-alaotsikon saaneessa teoksessa kirjailija kuvaa Oton elämää, esittelee työhuoneen tarkasti. Maalaukset ovat tärkeitä. Otto pitää ihmisistä, jotka eivät ole yksiselitteisiä. Eipä taida Anderssonkaan sitä olla.

Työhuone tarjosi vuosiksi rauhan, mutta sitten naapuriin tuli terapeutti, jonka työhuoneesta kuuluu usein lasten itkua. Oton elämänkulkuun liittyy uusi säie. Otto miettii läheisiään, unohtuu ajatuksiinsa, mutta laskujen kopse postiluukusta palauttaa arkeen.

Sydän ja diabetes vaivaavat, mutta ei Otto vastusta kuolemaa. Hän toivoo, että saisi kuolla jazzin parissa kesken soolon. Olisi ikävää elää yli-ikäiseksi ja joutua ihan vieraitten ihmisten joukkoon. Anderssonin huumori pääsee valloilleen vanhuutta miettiessä: "Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio."

Maahanmuuttajien oloja pohtiessaan Otto kysyy, minne vasemmiston solidaarisuus on kadonnut.

Kirjoista Otto puhuu rakkaudella, lukuvinkeistä ne käyvät. Ajatuskirjat saavat kannatukseni, kun alan olla kyllästynyt pelkkiin mielikuvituskirjoihin.

Kirjassa muistellaan myös nuoruutta. Otto ei kaunistele Tukholman matkaansa ja ajan tapaa rillutella. Nykyään hän joutuu näkemään puistoissa sellaista, mitä ei halua katsoa: "nuoria ihmisiä eläimellisessä kännitilassa itsensä alentamisen orgioissa".

Politiikka on vienyt Oton ajasta kolmetoista vuotta, kokousten määrä oli valtava. Mutta antoisaakin aika oli. Hän sai tutustua muun muassa Dalai Lamaan.

Vähemmälläkin menolla joutuu sydänleikkaukseen. Sairaalassa kärrättynä Otto pohtii: nyt minä olen tullut joko hulluksi tai uskoon, tai molempia. Osastolla sydänvaivaiset kunniavaarit väittelevät ydinvoimasta.

Kirjailija toteaa, että uteliaisuus tekee elämästä mielekkään. Näyttää siltä, ettei Ottokaan pyri hallitsemaan elämää, vaan elää sitä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.