Cormac McCarthy - Veren ääriin

Veren ääriin

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Cormac McCarthyn (s. 1933) merkitys alkaa vähitellen valjeta Suomessakin. Pulitzer-palkitun McCarthyn kymmenestä teoksesta on suomennettu neljä.

Tosin edelleenkin McCarthy tunnetaan paremmin kirjojensa Menetetty maa ja Tie elokuvaversioiden kautta.

Kirjailijan keskeisiin teoksiin kuuluu vuonna 1985 ilmestynyt Blood Meridian, joka on saanut suomennettuna nimekseen Veren ääriin eli lännen punainen virta. Kirja on nostettu amerikkalaisen nykykirjallisuuden klassikoksi.

Tässä lännenromaanissa ollaan Teksasin ja Meksikon välisellä rajaseudulla 1800-luvun puolivälissä.

Alueen historia on värikäs ja verinen. Itsenäinen Teksas liittyi Yhdysvaltoihin vuonna 1845. Meksiko ja Yhdysvallat kävivät vuosina 1846–48 sodan muun muassa Teksasista. Yhdysvallat voitti ja samalla se valloitti lisää alueita.

Rajaseutu säilyi kuitenkin kauan alueena, joka ei ollut kenenkään kontrollissa.

Kirjassa seurataan nimettömän pojan vaiheita muutaman vuosikymmenen ajan. McCarthyn mukaan ”hänessä itää jo viehtymys silmittömään väkivaltaan”. Pojan kokemukset ja havainnot ovat tarinan ytimenä. Kerronta on kuitenkin ulkoista.

14-vuotiaana poika karkaa kotoaan Tennesseestä ja vaeltelee kohti länttä ja etelää. Hän kiertelee kodittomana kapakoissa ja kaupungeissa, joissa prostituutio ja pahoinpitelyt ovat arkipäivää. Elämä on päämäärätöntä vaeltelua.

Poika lyöttäytyy vuonna 1849 historiasta tunnetun John Glantonin jengiin, osittain lainsuojattomista koostuvaan porukkaan, joka metsästää intiaanien päänahkoja.

Veritöitä tehdään pääosin meksikolaisten laskuun. Apassit ovat seutukunnan vainotuin heimo. Väkivalta ja pahuus pöyristyttää. Pahimmillaan kyse on joukkomurhista.

Mutta vaikka lahtaus on raakaa, niin McCarthy ei kuitenkaan jää mässäilemään sillä. Väkivallan kuvaus on realistista ja ulkokohtaista. Silpominen kuvataan kylmän mekaanisesti.

McCarthy etäännyttää lukijan raakuuksista muun muassa niin, että kirjan henkilöiden ajatuksia ei kuvata. Vain julmat teot näkyvät ja puhuvat ajatuksiakin enemmän. Tunteita ei näytetä.

McCarthy romuttaa rajaseudun valloitukseen liittyvän myyttisyyden ja uljauden pala palalta.

Amerikkalaiset päänahanmetsästäjät ovat erämaan vaeltajien pohjasakkaa. Matkan edetessä itsehillintä katoaa ja moraalisäännöt heitetään romukoppaan. Heitä leimaa täydellinen sattumanvaraisuus, alkukantaisuus ja järjestyksen puute.

Eloonjäämistaistelussa meksikolaiset ja intiaanit iskevät ankarasti takaisin. Lopulta Glantonin jengistä jää vain rippeet jäljelle.

Poika kokee ja näkee vuosien aikana kaiken mahdollisen pahuuden. Tässä vihamielisessä ympäristössä ystävällisyys on täysin tuntematonta. Elämällä ei mitään hyvää tarjottavaa. Tunteet kovettuvat.

Vaikuttavin hahmo on Glantonin porukan henkinen johtaja, tuomari Holden.

Hän edustaa sivistystä puheissaan, mutta teoissaan on aivan muuta. Kaikkein pirullisinta Holdenissa on se, että hän näyttää viattomalta.

Tuomari on kaksimetrinen ja karvaton olento: iätön ja ajaton hahmo. Välillä hän kulkee erämaassa alastomana sekä tanssii ja soittaa viulua illanvietoissa.

Professori Harold Bloom kuvaa kirjassaan Lukemisen ylistys tuomaria koko amerikkalaisen kirjallisuuden kauhistuttavimmaksi hahmoksi ja demoniseksi ikuisen sodan teoreetikoksi.

Pojan ja tuomarin suhde nousee tarinan edetessä yhä keskeisemmäksi. Poika alkaa kapinoida tuomaria vastaan. Loppukohtaus ajoittuu vuoteen 1878.

Kun McCarthy kuvaa maisemaa ja luontoa, niin kerronta saa runollisen komean sävyn. Kielikuvat ovat toisaalta voimakkaita ja toisaalta herkkiä. ”Nouseva aurinko on teräksen värinen”, kirjoittaa McCarthy.

Kerronnassa nousevat esille aavikon karuus ja armottomuus. McCarthy käyttää sanaparia terra damnata (kirottu maa).

Tähtitaivaan ilmiöt ja linnunradan äärettömyys saavat pohtimaan isoja kysymyksiä. Maisemassa on avaruutta, mutta pahimmillaan se on kuristava ja ahdistava.

Ihmisen ja erämaan suhde saa naturalistisen kuvauksen. Luonto voi olla joko antelias tai kitsas. Mutta lopulta ihmiset ovat kuitenkin omillaan.

Kirja kertoo myös kulttuurien ja sivilisaatioiden välisestä törmäyksestä. Intiaanien kohtalona on henkensä lisäksi menettää myös historiansa.

Vanhahtava, arkaainen kieli on oma lukunsa. McCarthy käyttää rujoa ja elinvoimaista kansankieltä. Espanjankieliset ilmaisut korostavat sitä, että liikutaan toisen kulttuurin alueella. Kirjan lopussa oleva sanasto on suureksi avuksi.

Teoksen kääntäjä Kaijamari Sivill tekee upean työn saadessaan McCarthyn kielen elämään.