Dave Lindholm – Ken elää, ken näkee. Ken B.

Suomalaisen rockin ja bluesin keskeisimpiin tekijöihin lukeutuvan Dave ”Isokynä” Lindholmin viime vuosien tuotanto on ollut pääosin englanninkielistä. Tuoreimman suomenkielisen, nimellään kysymyksiä herättävän Ken elää, ken näkee. Ken B. -albumin kappaleet ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta Lindholmille ominaisesti varsin perinteisiä ja napakoita.

Muutaman minuutin mittaiset laulut rakentuvat riisutusti säestettyjen mutta kielellisesti rikkaiden säkeistöjen pohjalle, ja kertosäkeissä tarjoillaan yksinkertaisen toimivia lauseenparsia. Siellä täällä, jopa hieman harvakseltaan, välähtää lyhyt kitarasoolo tai mehukas riffimäinen kuljetus.

Lyyrisistä teemoista selkeimpinä esiin nousevat ihmisten välinen kanssakäyminen, rakkaus ja suhde luontoon. Isokynä käsittelee aiheita omalla näkemyksellään, taivutellen ja sovitellen. Sen vuoksi kliseitä ja keskinkertaisuuksia saa suorastaan etsiä.

Sanoitusten korkeasta taiteellisesta tasosta huolimatta paikoittain herää kuitenkin epäilys siitä, ovatko jotkin fraasit vain hajanaisia sanayhdistelmiä ja hävyttömän itsevarmaa leikkiä kuulijan kustannuksella.

Lindholmin kitarataituruuteen perustuva soitto saa ryhtiä ja särmää kompista vastaavien Antti Kilkin bassottelusta ja Kuja Salmen rummuista ja lyömäsoittimista. Lisäksi Salmi ja Hannu Vainionpää tuovat kuoro-osuuksillaan sävykkyyttä Isokynän tavaramerkiksi muodostuneiden kuivan lakonisten ja puolittain puhuttujen laulujen taustalle.

Yllättävimpänä musiikillisena elementtinä albumilla kuullaan myös koskettimia, etenkin hieman harvinaisempaa pöytäharmonikkaa, jonka armoton ja suomalaiseen perinteeseen istuva sointi tukee äänimaailmaa hienosti. Tuotanto on nykyaikaiseksi rock-levyksi ilahduttavan kirkas ja ilmava, eikä akustisten soittimien ja laulun ominaispiirteitä ole sutattu tarpeettomalla jälkikäsittelyllä.

Noin vuoden sisällä valmisteltu ja toteutettu albumi kuulostaa Lindholmilta juurevimmillaan, mutta ei juuri pyri kohottamaan sykettä tai kulmakarvoja, pikemminkin päin vastoin.

Tavanomaisuudesta poikkeavin raita on levyn päättävä liki yhdeksänminuuttinen, meditatiivinen ja lopussa vapaarytminen jumitus Nukuttaa. Akustisempana, ilman elähtäneen kuuloisia scifi-syntetisaattoriääniä kappale olisi ollut vaikuttavampi osoitus Isokynän kyvyistä kokeellisemmankin ilmaisun parissa, mutta nyt levyn päätöksestä jää hieman itsetarkoituksellisen huuruilun tunnelma.

Yhdeksän muuta raitaa ovat kuitenkin linjassa Lindholmin muun tuotannon kanssa, ja osoittavat myös, ettei taiteilijan julkaisujen hyvä yleistaso näytä hiipuvan. Ken elää, ken näkee. Ken B. on helppo ja miellyttävä kokonaisuus, josta on karsittu pois turha pakottaminen ja yliyrittäminen. Näin suvereeniin ja tasaisen varmaan toteutukseen kykenee vain Isokynän tasoinen legenda.