David Cronenberg: Syöpäläiset (Suom. Ilkka Salmenpohja. Like 2014. 326 s.)

Tietynlaisista taideteoksista on tapana sanoa, että ne menevät ihon alle: niiden tuottama vaikutus on jopa häiritsevän intiimi ja hermostuttavalla tavalla henkilökohtainen. On kuin tällaiset teokset kaivautuisivat orvaskeden ja verinahan läpi ja jäisivät kiertelemään ihonalaiskudoksessa kuin jokin ruumiissa pesivä henkinen loiseliö, jokin elävä vierasesine, joka muuttaa isäntäruumiin muotoa ja saa sen hylkimään paitsi itseään myös aiemmin luonnollisena pitämäänsä ympäristöä.

Suurimmassa osassa tapauksista fraasia ei tietenkään voi kehitellä näin pitkälle. Korkeintaan teos ”tulee iholle”, eli on sen verran vaikuttava, että aiheuttaa jonkinasteista dermaalista väristystä. Voisi jopa väittää, että kanadalaisen David Cronenbergin elokuvat ovat lähestulkoon ainoita todellisia tunkeutujateoksia. Videodrome, Kärpänen ja Alaston lounas ovat ruumiillisen kauhun ja sekasorron kirkkaimpia klassikoita.

Kun muistaa, että Cronenberg myös käsikirjoittaa suurimman osan elokuvistaan, on tuskin yllättävää, että 74-vuotiaan ohjaajan esikoisromaani Syöpäläiset on vavahduttavan omituista ja omintakeista työtä.

Filosofisia, teknologis-tieteellisiä, poliittisia ja moraalisia omituisuuksia estottomasti risteyttävä kertomus kansainväliseen salaliittoon sotkeutuvasta toimittajapariskunnasta ei ole pelkästään addiktoiva sukellus ihmisyyden omituisuuksien syövereihin. Se on myös tutkielma orgaanisen ja elottoman aineen hybridisaatiosta, ja vaikka muodostuva kuva on kauhuntäyteinen, syy ei löydy niinkään teknofobiasta kuin kirkkaudessaan jopa tieteelliseksi luonnehdittavasta kiinnostuksesta ihmislajin omituisuuksiin.

Tietystä näkökulmasta Syöpäläiset on myös hienointa Cronenbergia aikoihin. Viime vuosina ohjaaja on keskittynyt tutkimaan mielen ja yhteisön rajapinnoilla esiin rasahtavaa sekasortoa, aiheinaan esimerkiksi psykoanalyysi, järjestäytynyt rikollisuus ja Hollywood. Niin hienoja kuin nämä elokuvat ovatkin, ja sitä ne tosiaan ovat, romaani tuntuu sitä vastoin paluulta tekijänsä kauhukauden klassiseen kuvastoon. Siis sellaiseen, joka menee ihon alle.