David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Se mikä ei tapa

Kyberhakkeri Lisbeth Salander ja journalisti Mikael Blomkvist eli Stieg Larssonin Millennium-trilogian henkilöhahmot on herätetty henkiin romaanissa Se mikä ei tapa. Työhön valittu kirjailija David Lagercrantz on pistänyt kaiken ammattitaitonsa peliin saadakseen savikukon laulamaan.

Se, mistä Larssonin teokset muistetaan, olivat yllätyksellisyys, juonen kimurantit käänteet, yhteiskunnalliset mätäpaiseet ja niiden puhkominen erityisesti naiskaupan ja naisiin kohdistetun väkivallan saralla.

Lagercrantz marssittaa romaanissaan toimittaja Mikael Blomkvistin matkan varrelle poikkeusyksilöitä: autistisen savant-lapsen Augustin, hänen matemaattisesti neron isänsä Frans Balderin, entisen narkkaavan katulapsen Bogeyn, josta kuoriutuu oikealla opastuksella tietotekniikkavelho, ja häikäisevän mustan enkelin Kiran/Camillan, joka saa lumotuksi kauneudellaan ja manipulointikyvyillään kaikki.

Juuri tällaisia superihmisiähän me Larssonin lukijat rakastimme.

Kaikkein eniten rakastimme Lisbeth Salanderia, kovia kokenutta nuorta naista, hakkereiden suvereenia kuningatarta, joka määrää oman elämänsä suunnan nyrkein, potkuin, pyssyin ja hakkeroiden.

Lagercrantz aivan kuin empii ryhtyä kirjoittamaan Salanderista, sillä kirja on jo pitkällä ennen kuin Salander pääsee vauhtiin. Hän murtautuu Yhdysvaltain tiedusteluviraston tietoverkkoon ja saa peräänsä jäljittäjän.

Matemaatikko Balder taas saa peräänsä venäläissyntyisen palkkamurhaajan, kun hän eroaa amerikkalaisesta it-yrityksestä nimeltä Solifon.

Jahdin kohteena ovat Balderin kehittelemät ideat purkaa viestiliikenteen suojattuja salauksia ja luoda ihmistä älykkäämpi kvanttitietokone: työ, johon Balder ei sittenkään halunnut ryhtyä.

Balderin murhan jälkeen metsästyksen kohteeksi tulee mykkä August, jolla on valokuvamuisti ja kyky piirtää valokuvantarkkoja piirroksia, siis myös isänsä murhaajasta.

Larssonilla oli enemmän seksiä ja väkivaltaa, kirjoissa vaihdettiin paikkaa niin, että hippulat vinkuivat.

Lagercrantz makuuttaa henkilöitään kotosalla, netissä ja puhelimessa. Action jää loppumetreille.

Lehtitalojen ja median toimintatavat sekä kaikkien silmäätekevien harrastama julkisuuspeli on tuttua entiselle toimittajalle, mutta tarkimman pohjatyön Lagercrantz on tehnyt matematiikan ongelmapähkinöiden ja tietotekniikan viimeisten hienouksien parissa. Niitä kirjassa on kuvattu pikkutarkasti mutta yllättävän kansantajuisesti.

Lagercrantz ei oikein onnistu luomaan romaaniin suurta ja ylevää motiivia, jonka edestä Blomkvist ja Salander taistelisivat raivoisasti.

Se mikä ei tapa hipoo usein uskottavuuden rajoja, mutta lukija antaa sen kyllä mieluusti anteeksi. Salanderia ja Blomkvistia sekä heidän järkkymätöntä oikeudentajuaan ja lahjomattomuuttaan on ollut niin kova ikävä.

Ratkaiseva kysymys kuuluukin: jos Lagercrantz kirjoittaisi vielä viidennen Millennium-kirjan, haluaisinko lukea sen? Kyllä haluaisin, vaikka heti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.