Delphine de Vigan – Yötä ei voi vastustaa

Ranskalaiskirjailija Delphine de Vigan (s. 1966) tarttuu romaanissaan tositarinaan, jonka kirjoittaminen tuottaa tuskaa ja etenee vaivalloisesti. Yötä ei voi vastustaa kertoo de Viganin Lucile-äidin elämästä ja itsemurhasta. Äiti riisti hengen itseltään tammikuussa 2008, tyttären romaani syntyi kaksi vuotta myöhemmin.

De Vigan luo laajaa muotokuvaa äidistään hänen vanhempiensa, suvun ja laajan sisarkatraan kautta. Äidin tarinaa pilkkovat kirjailijatyttären monologit, joissa hän epäröi, perustelee ja ihmettelee kirjoittamisen vaikeutta. Tuskasta syntyy intiimi, piinallinen ja koskettava teos.

Miksi äidin elämän valo sammui?Lucilen lähtökohdat olivat kunnossa: hänen isänsä Georges piti omaa mainostoimistoa ja äitinsä Liane puhkui elinvoimaa vanhuksenakin.

Kahdeksan lapsen ja ottopojan sisarkatraassa Lucile oli toiseksi vanhin siskoista. Suurperhe vietti eläväistä, sosiaalista elämää Pariisissa ja sen ympäristössä. Vaikka toimeentulo teki välillä tiukkaa, perhe lukeutui ylempään luokkaan harrastuksiaan ja tapakulttuuria myöten.

Lucile oli seisauttavan kaunis lapsi, josta tuli ”lapsitähti” ja malli erilaisiin tuotekuvauksiin. Kotona hän oli hiljainen, käpertynyt, salaperäinen lapsi. Jo varhain kuolemasta – tapaturmaisesta ja itse aiheutetusta – tuli perheen elämän raskas risti.

Epäonnisen avioliiton jatkeeksi Lucile sukelsi 1960-luvun hippipiireihin, huumeisiin ja päihteisiin. Kahden tyttären pienituloisen äidin mielenterveys horjui, ja miesonni oli huonoa. Lucile kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä: maanisuudessaan hän touhusi loputtomasti, kunnes upposi psykoosiin ja päätyi psykiatriseen hoitoon ja ”kemialliseen pakkopaitaan”.

Äidin hulluus tuli selväksi viimeistään silloin, kun Lucile kertoi Delphine-tyttären olevan Delfoin oraakkeli ja Manon-tyttären kaiken kuuleva noita. Itsessään äiti tunnisti telepaattisia kykyä, joilla hän kykeni hallitsemaan kaikkia esineitä ympärillään.

Delphine ei halunnut muistuttaa Lucile-äitiään, ”en fyysisesti enkä psyykkisesti”. Lopulta hän joutuu toteamaan, miten tragediat kulkevat sukujen lävitse ”kuin säälimättömät kiroukset ja jättävät taakseen jäljet, joita aika ja totuuden kieltäminen eivät voi poistaa”.

Äiti kuoli kotonaan, ilmeisesti lääkkeiden yliannostukseen, 61-vuotiaana. Romaani helpottanee jälkipolvien elämää.