Depeche Mode - Sounds of The Universe

DEPECHE MODE
Sounds of The Universe
Mute
Olen aina ollut siinä mielessä materialisti, että pidän levyistä. Niitä on mukava käydä ostamassa kaupasta tai saada postissa, laittaa kotona soimaan ja silmäillä samalla kansitaidetta. Kyseessä on kokonaisvaltainen rituaali, joka ei yksinkertaisesti onnistu pelkän tietokoneen ja mp3:sten välityksellä.

Kehitys ei kuitenkaan ole kaltaisteni fiilistelijöiden puolella. Musiikki on siirtymässä vauhdilla nettiin ja "tavallisen" levyn julistetaan olevan sukupuuttoon kuoleva muinaisjäänne. Depeche Moden uuden albumin sain sähköpostin välityksellä, eikä bittipaketti sisältänyt edes kansia. Eli se siitä elämyksestä.

Onneksi Depparit on sen verran kova bändi, että pääsin nopeasti yli masennuksestani. Megalomaanisesti nimetty Sounds of the Universe on yhtyeen kahdestoista studioalbumi ja kolmas tällä vuosituhannella.

Tuottajana on häärinyt kolmen vuoden takaiselta Playing The Angel- levyltä tuttu Ben Hillier, joka veti bändin takaisin raiteilleen Exciter-flopin jälkeen.

Verkkaisella syntikkapöristelyllä käynnistyvä avausraita In Chains lupaa hyvää. Parin soinnun varaan rakennettu säkeistö kulkee hypnoottisesti eteenpäin, ja todellinen koukku löytyy väliosasta, jota pantataan kuin valtionsalaisuutta. Kerrassaan mainio biisi.

Wrong on levyn ensimmäinen single ja hyvä sellainen. Intron huudahdukset tuovat mieleen Personal Jesus -hitin, mutta suora hip hop -biitti yllättää täysin. Kuulostaa ideana oudolta, mutta se toimii kuin häkä. Lyyrisesti kappale on huono vitsi: miljonäärit itkevät, että heidän elämässään kaikki on mennyt väärin.

Martin Goren diktatorinen ote Depeche Moden biisintekijänä murtui jo edellisellä albumilla, kun laulaja Dave Gahan sai ensimmäistä kertaa mukaan kolme omaa raitaansa. Liekö kyseessä jo perinne, sillä sama kuvio toistuu myös uutukaisella. Hole To Feed, Come Back ja Miles Away/ The Truth Is ovat mukiinmeneviä tekeleitä, mutta albumin parhaimmistoon ne eivät nouse.

Mukana on tietysti myös yksi Goren itsensä laulama biisi, joka on tällä kertaa Jezebel. Raamatunaikaisesta naikkosesta kertova teksti ei ole kummoinen, mutta Goren sävellys ja tulkinta ovat hunajaa korville. Kaunis kappale vetää vertoja jopa miehen vanhemmille bravuureille Blue Dressille ja Homelle.

Sounds of the Universella Depeche Mode astuu askeleen lähemmäksi 1980-luvun kultakauttaan. Analoginen äänimaisema sopii kolmikolle selvästi paremmin kuin kylmä digitaalinen minimalismi ja turha kitaran vinguttelukin on jätetty pois. Jos mukana olisi vielä ollut pari stadiontason hittiä, niin arvosana olisi noussut kiitettävän puolelle.