Eeva Rohas – Syvä pää

Otava 2012, 239 s.

Jyväskyläläinen, 1982 syntynyt Eeva Rohas aloitti novellistina. Keltaiset tyypit (2010) on täynnä yksinäisyyttä ja kosketuksen vaikeutta: ”Tunnen minä. Etkä tunne. Voisin tuntea. Muttet tunne” -tyyppiset lauseet pelkistävät noiden novellien ytimen.

Rohaksen ensimmäinen romaani Syvä pää kuvaa niin ikään erillisyyteensä lukkiutuneita ihmisiä ja heidän turhautumistaan. Kontaktinottoyritykset ovat epätoivoisia. Reborn-nukkea voi kuljettaa lastenvaunuissa. Tärkeintä onkin se, miltä näyttää ja miten menestyy kilpailussa, olipa kyseessä uinti tai rakkaus. Voiko edes hetkellinen onni olla mahdollista?

Sormeen viilletään ikuinen arpirengas sormuksen asemesta. Ja kun äärilaitaa tavoitellaan, ainoana vastauksena voi olla partakoneenterä. Se ainakin tuntuu joltakin, kun muu on merkityksetöntä ja kun elämä on pelkkää tyhjyyden täyttöä.

Kertoja on etäinen, kliininen tarkkailija. Kerronnan ulkokohtaisuus kuvastaa tarkkailluksi tulemista: ”Vaikket sinä näe ketään, sinut nähdään, äiti aina tähdentää. Ymmärrätkö Susanne, olet kuin akvaariossa.”

Dialogi on nimellistä, sillä henkilöhahmot eivät tavoita toisiaan. Preesens ja imperfekti vaihtelevat teoksessa siten, että imperfekti on muistojen aikamuoto. Nais- ja mieshahmot ovat yhtä sävyttömiä, mutta vivahteettomuudella on merkityksensä juuri merkityksettömyyden viestijänä. Unet ovat yhtä ahdistavia kuin päivätajunnan tasokin, eivätkä kuvitelmatkaan auta mitään tai ketään.

Teoksen päämotiivi on kirjaimellisesti pää, olipa se sitten ihmisen tai kuolleesta hiirestä irti syöty. Kirjallisuusviitteet P. Mustapäästä Hermann Hesseen ja Anja Kauraseen on pelkistetty kuvaamaan suoritteita.

Teoksesta voi lohkoa valmiita aforismeja: ”Kaikki ratkaisut ovat vain väistämättömän hidasteita”, eikä huonoon kysymykseen voi olla hyvää vastausta. Suppeampi muoto istuisikin Rohakselle romaania paremmin.

1980-luvulla kirjallisuudessamme puhuttiin pahan koulukunnasta: Annika Idström, Päivi Alasalmi, Esa Sariola… Nyt monet 1980-luvulla syntyneet kirjailijat tuntuvat muodostavan kuoleman koulukunnan. Ongelmallista on se, että toisinaan kuolemasta puhutaan kuin kekkereistä.

Ilmaton, tekstiviestityyppinen yksiviivainen ilmaisu heijastaa joissain tapauksissa mielen lukkoja ja puuttuvia kontakteja toiseen. Silti aina ei ole kysymys ahdistuksen välittämisestä vaan tyytymisestä helppoon kerrontaratkaisuun, etenkin brutaaliin seksuaalisuuteen, olkoonkin, että tämä aika ja nyky-Suomi ovat piinkovia ja armottomia.

EIJA KOMU

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.